Pitkä lifti

Taas jäin kiinni huokaisemasta Jalille: "Ehkä tämä elämä vielä joskus alkaa muistuttaa elämää.." "Tämä on elämää. Tämmöstä se on. Elämä antaa, elämä ottaa."

Mies joka saa minut hiljaiseksi.

Miten se jaksaa olla aina niin tyyni ja rauhallinen. No joo, se on varmaan sen luonto. Mutta tajuaako lie lainkaan millaista tulta ja tappuraa minä todella olen? Totta kai nautin tästä tyynemmästä minusta, mutta en kyllä pysty aina olemaan tällainen.

Tänään soitti taas yksi vanha asiakas. Enpä ole enää töissä, piti taas sanoa. Jaa, vai sellasta, se tuumasi. Niin, en kuulemma ollut tarpeeksi tylsä siihen hommaan. No se on varmasti totta, toisesta päästä naurettiin. Kyllä sinä vielä paikkas löydät, sun koulutuksella ja asenteella takuuvarma juttu.

Eipä siis lyöny lyttyyn tämäkään tuttu. Vaikuttais siltä että on muutamia tahoja jotka mahdollisesti seuraa mua sinne uuteen firmaan sitten kun seuraavan pestin saan... Ei voi mitään, mutta kyllä tiukasti odotan sitä päivää kun ne mua päähän potkineet huomaavat että mussa sittenkin oli aika paljon. Lista pitenee. Mutta onneksi on se toinenkin lista.

Tänään Jali tuumas taas, että turhaan kai me kahta asuntoa maksetaan. Onhan se toisaalta niinkin ja kyllähän mua imartelee se, että se haluaisi edelleen asua saman katon alla. Silti istun täällä omassa ylhäisessä yksinäisyydessä ja nautin rauhasta, omista tavaroista, omasta järjestyksestä, omista sotkuista ja totean, että tämä minun asunto on kiva vaikka nopeasti löytyikin ja sijainti miellyttää. Jalin koti on vähän pimeämpi ja vähän ankeampi (liekö sisustus syynä?) ja kauempana palveluista - nyt autottomana joutuu sitäkin miettimään. Ja monta kaappia pitäisi siirtää ennen kuin se minua miellyttäisi - ja ennen kuin saataisiin kaikki mahtumaan sinne... Miltä esimerkiksi kuulostaa kolme tietokonetta ja neljä näyttöä, joista 5/7 on minun? :D Saati sohvat joita on yhteensä kolme, kuten nojatuolejakin? Vaikka minulla on (onneksi) kovin vähän kalusteita, olen kai edelleen varppeillani ja valmiina lähdössä seuraavaan paikkaan työn perässä... Jos nyt Jalin kanssa samaan asuntoon siirtyisin, niin kovin äkkilähtöä on vaikeampi ottaa. Vai olisiko se sittenkin helpompi, jos yhden yksiöllisen verran pitäisi laatikoissa keikkaa varten?

Jali kotiutui reippaasti venyneeltä reissultaan - minäkin olin siis väärässä - ja kömpi viereen myöhään yöllä. Jo reissun kestäessä sanoi ettei mitään muuta toivetta ole paluun suhteen kuin että mun viereen yöksi pääsee. Se lämmitti. Sen alaston viileä iho omaa vasten tuntui monen yön tauon jälkeen jännältä. Olin väsynyt ja puolestani aamulla lähdössä reissuun, joten yritin tuudittaa meidät molemmat uneen. Jali oli aiheesta eri mieltä ja sen näppärät sormet nänneillä kertoivat sen selvemminen kuin sata sanaa.

Taas hankala aihe. Totta kai minä kiihotun siitä ja sen kosketuksesta. Mutta kaikki ei olekaan niin helppoa kuin "pitäisi" olla. (Jos maailmassa olis kaikki niin kuin "pitäisi" niin mahdottomatkin toteutuis eikä lehmien tarvitsis edes lentää!) Kaks toisilleen melko lailla vierasta ihmistä kun laitetaan saman katon alle ei kaikki mene aina täysin harmonisesti. Sama juttu pikkasen tiiviimmässä muodossa jos ne laitetaan samaan sänkyyn. Minä en aina, vielä, osaa rentoutua sen kanssa, enkä aina tiedä missä mennään. Luulen että tunne on molemminpuolinen. Hyvinhän me ollaan menty ja lujaa, mutta nyt onkin ollut stoppi.

Alussa Jalilla seisoi aina. Siis aina. Se oli aika häkellyttävää. No, ilmeisesti myös vähän kivuliasta jos oikein pitkään jatkuu. Saati että sitä voisi ihan niin usein käyttää kuin mitä sen ulkomuoto antoi ymmärtää... Minä olen yleensä ollut hyvin hidas syttymään kehenkään niin että uskaltaisin viedä sen vaakatasoon, ei, siihen on tarvittu aikaa ja ymmärrystä joka usein on mieheltä loppunut kesken ennen kuin minä olisin valmis. Muistatte ehkä Pitin parin vuoden takaa ja mikä kiire sillä oli huseerata sängyssä... Viimeistään se pakko panna ja halu saada ajoi minut pois, jos ei nyt se että olin edelleen rakastunut JP:hen.

Jalin rauhallinen tahti ja tietynlainen päällekäymättömyys, eli päinvastainen taktiikka kuin mitä suurin osa miehistä käyttää, houkutteli minut yllättävän nopeaan toimintaan. Tuli ehkä vähän kiire tarkistaa mikä se on miehiään ja onko siitä edes siihen tai mihinkään sillä saralla. Ja kun siinä ei ollut mitään pelottavan oloista, ei epärehellisyyden häivääkään, se oli vain niin mukava... Kun se ties kuinka monetta päivää peräkkäin väisteli leffaa katsoessamme sylissä pitäessään mun rintoja olin jo todella huolestunut: eikö se tykkää niistä vai eikö tiedä mitä niille pitäisi tehdä? Pikatestiin ja tarvittaessa pakoon, oli päätös. Huvittavaa kyllä, luvan saatuaan Jali tiesi kyllä täsmälleen mitä tehdä rinnoille. Ja ehkä paremmin kuin 94 % miehistä... Ja sujuihan se kaikki muukin lähes kuin itsestään, oli sopivassa suhteessa huumoria, hidastelua, ymmärrystä, luottamusta ja hellyyttä. Ah mikä kakku, sisältäkin.

Ja sitten alkoi tuntua että vaikka se rinnoista ymmärtääkin, niin ei ehkä kaikesta muusta. Naisen kroppa on erilainen kuin miehen ja tietysti naisilla keskenäänkin, plus siihen vielä päälle erot ajatusmaailmassa... Tottahan minä hankala olen siinäkin suhteessa. Se kun ei vain riitä että pannaan. Pitää tehdä kaikkea muutakin. Ihan huvin päiten ja kokeilumielessä, mutta myös laukeamista varten. Miehillä laukeaminen on kai enemmän tissi -> liikettä -> ah -juttu jota voi kyllä arvottaa tietyllä asteikolla tyyliin yksin kivaa, puunkoloon ok, naisen kanssa joskus loistavaa. Naisilla taas, näin olen taipuvainen ajattelemaan, asia on monimutkaisempi. Minulla ainakin menee fiilikset seksiin helposti. Jos mies ei tunnu huomioivan minua tarpeeksi, jos hommassa häivähtää hyväksikäytön maku, jos minä jään ilman syystä tai toisesta yms. Nyt näitä syitä tai toisia oli kertynyt jo useamman viikon verran. Syitä oli ehkä tukku, oli ehkäisyn pettämistä, ihottumia, kipeitä hampaita, ressiä ja mitä kauemmaksi fiilikset tuntuivat kaiken takia kaikkoavan sitä hankalampaa oli saaminen. Eikä sitä helpottanut se että yhdellä kertaa miestä väsytti kun oli itse saanut, toisella kertaa ei ollut aikaa, kolmannella sillä oli liian pitkät kynnet, välillä se oli reissussa ja sen jälkeen vitutti jo niin paljon että oli turha kuvitellakaan saavansa, saati antavansa sen yrittää antamista.

Piti pähkäillä että mitä mahtaisivat miehet sanoa, jos naiset saatuaan toteaisivat, että ah, kääntäisivät kylkeä ja nukahtaisivat, jättäisivät kalun viereen sojottamaan ja yrittäisivät vältellä sitä halatessaan? Ei taitais oiken maistua äijät, eihän? No, keräsin tästä aiheesta tapani mukaan oikein kunnon agressiot. Totta kai hoitelin hommat itse, mutta enhän nyt saatana parisuhteessa ole sitä varten että voisin touhuta sitä mikä onnistuu yksinkin? Useampana iltana mietin sydän hakaten, että oikeinko tämä suhde pitää tämän takia lopettaa. Että tarvii lähteä muualle ongen kanssa kun ei täällä tärppää. Muuten mukava mies, mutta sitten tämmöinen vika. Onhan se nyt täyttä piittaamattomuutta jos ei naistaan tyydytä!

Vaikka mitenpä tyydytät naisen, joka ei itsekään tiedä mitä tehdä että saisi vihan ja pettymyksen unohtumaan ja voisi taas rentoutua ja luottaa siihen, että kyllä siellä miehenkin päässä asiaa kohtaan kiinnostusta on...

Ai mitenkö? Jali antoi kyllä ihan hyvät vinkit.

Siinä se reissusta juuri tulleena makasi himokkaana iholla kiinni. Kiemurtelin irti ja taltuttelin järkipuheella. Ei meinannut mennä perille, ei kai se minusta semmoista usko kun olen yleensä aina valmis. Mietin että pitäiskö nyt alkaa puhua siitä miten oon kurkkua myöten tätä saamattomuutta. Totesin etten jaksa, en tänä yönä. Se rauhoittui silittelemään ja unohti himonsa, kun kerran ei saanut vastakaikua. Alkoi kysellä kuulumisia ja kertoa omiaan, kädet koko aika hellästi silittäen: selkää, niskaa, hiuksia, lantion kaarta alas ja vyötäröltä selälle. Miten se hammaslääkäri meni, en oo sitäkään ehtiny vielä kysyä, se sanoi. Entä mitä kavereille kuului, oliko hauskaa? Käsien alla kertoessani kai huomaamattani rentouduin... Siinä mies makasi muna pehmenemään päin kolmen maissa yöllä silittelemässä ja kuuntelemassa mua, ei kiirettä minnekään, eikä mielenosoituksellista pettymystä. Käperryin syliin ja se tuntui läheisemmältä kuin aikoihin. Erotiikka tuntuu sanana aivan liian kovalta tilannetta kuvaamaan. Liekö rakkaus oikeampi. Ja sieltä se kuitenkin heräsi, minun sisältä, se tunne. Omatkin kädet silittivät pikku hiljaa rohkeammin ja se tunsi eleet. En olisi uskaltanut taas pettyä ja sitä eniten pelkäsin, mutta lopulta halusin kuitenkin enemmän - lupasin kyllä että jos ei kiinnosta niin aina voi lopettaa, milloin vain, minua ei käytetä. Jali leikki sormillaan ja minä jähmetyin: eihän mennä niin että kaks minuuttia esileikkiä ja sitten tositoimiin, eihän. Pelkäsin alkaa tuntea ylipäänsä mitään sen sormienkaan alla. Ja sitten tuli se yksi ajatus, joka muutti kaiken. Tajusin millainen se on ja sitä seurasivat sanat: "miksi minä en voisi luottaa siihen?" ja sillä hetkellä laukesin sen sormille, täysin yllättäen ja hurjalla voimalla. Sain sen sisääni pian ja se tuntui niin oikealta.

Nukuimme tiukasti sylikkäin. Aamulla Jali katsoi tarkkaan: "Hyvä että sinäkin vihdoin nautit."

Ei tunnu olevan mitään sanomista. Kaikki on niin kuin ennenkin. Ihottumat ehkä vähän rauhoittuneet (koputan puuta), Jali matkailee kiireisenä työnsä kanssa ja minä välillä ahdistun kotona, välillä innostun kotona ja välillä jopa käväisen kavereiden luona kyläilemässä.

Yhtenä päivänä täsmäsimme treffejä keskustaan yhden kaverin kanssa. Aloin houkutella paikalle toista ja kävin matkalla vinkkaamassa kolmannelle mitä kohta tapahtuu. Kaveri oli itse kutsunut neljännen paikalle työpäivän jälkeen ja soitti pöydästä viidennelle, joka sattumalta oli kävelemässä ikkunan alitse ja astelikin sitten heti sisään. Niinpä nautimme mukavan päivällisen kuudestaan hersyvässä naisseurassa. Pöydän jo kertaalleen tyhjennyttyä saapui paikalle seitsemäs jatkamaan jälkiruoalla ja kohta kahdeksas, jonka kanssa jatkettiin pöydästä shoppailemaan. Hitto että kaipaan ystäviä ollessani täällä maanpaossa... Reissu oli taas äärettömän virkistävä ja palauttava.

Jalia en ole nähnyt moneen päivään. Joko se on reissussa tai minä, vaikkakin viime yönä olimme kai kumpikin kodeissamme - eikä hän tullut luokseni tai pyytänyt minua sinne. Nukuin silti hyvin ja aamulla heräsin siihen, että hän ilmoitti joutuvansa taas pikaisesti lähtemään matkalle, jonka kestosta ei ole tietoa. Tiesin toki, että tämä kuuluu hänen työhönsä ja että viimeaikainen tilanne on ollut kovin poikkeava, lama on vaikuttanut heidänkin toimiinsa ja hän on ollut hyvin paljon kotona tai ainakin paikkakunnalla. Jos olisin itse hänen tilallaan olisin iloinen kun hommat alkavat piristyä ja nauttisin siitä, että päivissä on jännitystä ja ennalta-arvaamattomuutta. Mutta kotona olijalle tilanne ei näyttäydy samana: kun töitä alkaa taas olla normaaliin tahtiin, ei koskaan tiedä milloin leffalipuista jää toinen käyttämättä saati milloin miestä seuraavan kerran näkee.

Mutta vielä enemmän: Minä haluan samanlaisen työn! Mua ei saa jättää lehdellä soittelemaan, minä haluan myös päästä reissuun! Hän saa ottaa äkkilähdön ja pelastaa tilanteen... Ja minä olen hyödyttömänä tyhjänpanttina kotona eikä kukaan tarvitse nopeaa älyäni ja organisointikykyäni... Turhuutta!

Tänään otin lisäksi perinteisen angstireaktion. Jali kuulosti niin kummalta ja kaukaiselta ja ihmettelin sitä, ettei eilen ottanut yhteyttä vaikka tiesi että ollaan kumpikin kotona. "Takuulla on kyllästynyt minuun, ei jaksa enää, lähtee varmaan töihinkin ihan vain ettei tarvitsisi minun kanssa enää olla, ei vaan kehtaa sanoa suoraan..." Ihan normaalia skitsofreniaa siis. Onneksi tajuan jo nykyään, että kaikki mitä kuvittelen ei ole totta ja pystyn välttämään pidä perkele tunkkis -reaktion... Ja totesin taas kerran senkin, etten jaksa enää ressata tällaisesta. En todella jaksa. En jaksa alkaa pohtia mitä se ajattelee ja mitä se haluaa ja mitä se miettii. Haluan että peli on selvä: joko ollaan tai ei, joko tykkää tai ei. Siitä vaan tietä töppösen alle jos ei juttu kiinnosta, mutta ei enää pelejä. Mun ressailu ei siihen auta, joten sen voi jättää aivan huoletta väliin. Jos en minä kelpaa niin parempi että se käy ilmi mahdollisimman pian.

Suuntasinkin siis ulos, lenkille ja kaupoille piristymään etten vain nyhvöttäisi kotona. Jali soitti siinä kävellessäni ja oli aivan normaalin kuuloinen. Noniin, siinä taas näin että angsti oli turhaa. Tältä työmatkalta se on soittanut nyt jo pari kertaa, ihan vaan kuulumisia ja aikatauluja. Minä alkuasetelman kuultuani heitin arvion johon se veikkasi puolta vuorokautta vähemmän. Tuoreimmassa puhelussa totesi, että minun arvaukseni osuu todennäköisimmin oikeaan - tai voi olla että siihenkin saa lisätä vielä sen puoli vuorokautta.