Pitkä lifti

Joo eihän mulla enää tarvis olla ollenkaan kiire töissä. Mut outo velvollisuudentunne ei anna periksi, on vaan pakko yrittää pusertaa loppuun kaikki hommat ja tehdä se mitä normisti teen eli aina vähän enemmän. Kohtahan tämä loppuu. Tai saa nähdä. Pienen hengähdystauon ottaisin, mutta uskon että eteen tulee jotain aika piankin. Mutta katsotaan nyt.

Olen miettinyt itseäni, sitä mitä olen. Mitä olen nyt ja mitä olen ollut. Tänään pudotin lompakkoni. Autosta. Liikennevaloissa. Ottaessani turvavyötä oven välistä pois. Huomasin tapahtuneen viiden kilometrin päässä ja sanoin Jalille hyvin tyynesti että taidetaan palata takaisin hakemaan valoissa pudonnut lompakko. Tsekkailtiin paikkoja ja kurkittiin lattialle, mutta ei näkynyt kaivattua esinettä. Siispä Jali ajoi takaisin risteykseen, pysähtyi lompakkoni viereen ja minä nostin sen autoon. Hyvin tyylikästä ja aika eleetöntä. Jäin miettimään miten olisin suhtautunut a) pari vuotta sitten ja b) jonkun toisen seurassa. Kumpikaan vastaus ei ole mairitteleva. Kaksi vuotta sitten olisin varmaa kilahtanut asiasta ja vetänyt angstit päälle siitä kuka voi huomata lompakon tien sivussa ja mitä kaikkea sillä ehtii vartissa tehdä. Seuran osuus on jokseenkin merkittävä, vaikka enemmän minulla on reaktion suhteen merkitystä, mutta sukulaisten seurassa luultavasti oltaisiin käyty hyvin syyttävä keskustelu tyyliin lompakko putos, miten sää ny saatana onnistuit sen pudottamaan, voi helvetti pitääkö meidän ajaa takas koko se matka sinne asti ja missä täällä pääsee edes kääntymään ja etkö sinä ny vielä tuossa iässäkään oo sen vertaa oppinu katsomaan että osaisit lompakostas huolta pitää ja voi hyvänen aika ja minä olisin tietysti sanonut että anna olla sitten, jätä mut tähän, lähden taksilla takaisin hyvästi... Jotakuinkin noin. Jali oli niin tyyni, jahas vai niin, pitipäs sattua ja sitten vain ajettiin takaisin. Siitä tulee niin hyvä olo. Mulle. Ja kun vielä tunsin omat tunteeni: hei se on vain rahaa, kortit voi kuolettaa jos ei sitä löydy, kuka hassu nyt valoissa maahan tuijottelis lompakkojen varalta, kyllä tää vielä hyvin menee ja vitsailin vain Jalille siitä, että kun rahaa alkaa olla tarpeeksi niin ei se ole niin yhden lompakon päälle...

Tänä yönä nukumme kumpikin omissa kodeissamme. Pari yötä nukuimme yhdessä. Se pitää edelleen niin tiukasti minusta kiinni ja minä osaan ottaa siltä vastaan. On mukavaa. Viime yönä muistan havahtuneeni sen lempeisiin käsiin ja ajatelleeni, että tällaisen miehen kanssa voisin haluta lapsen. Se on niin turvallinen ja luotettava. Aamulla vihasin sitä. Väsytti.

Hakee siis vieläkin linjaa, mutta se että pystymme olemaan yhdessä ja osaamme olla erossa tuntuu todella hyvältä. Mmmm. Nyt on hyvä.

Päivät on ihan täysiä. Illat on ihan täysiä. Yöt on ihan täysiä. Hirveesti puuhaa, ihmisiä ja reissuja. Työmatkojen lisäksi viikonlopun yllätys: hyppäsin Jalin kyytiin, ja hän vei minut extempore naapurikaupungin hotelliin. Ei olis itsellä tullut ikinä mieleen siirtyä sen verran matkaa hotelliin löhöilemään, mutta nyt kun se on kerran tehty, ajatus on hyvin järkeenkäypä. Ei tarvinnut kummankaan kokkailla, siivoilla, tai huolehtia arjesta.

Edelleen etsin edes jotain merkkiä siitä, ettei tätä kannattaisi viedä pidemmälle, mutta aika vähissä ne vielä ovat. Ehkä voisi sanoa, että se, että nukkuminen jää vähille on yksi isoimmista, mutta tasaantuu kai se joskus...

Työporukka tajusi kai vasta tällä viikolla, että olen oikeasti saanut lähtöpassit. Asiasta ei ole juuri puhuttu - ei suoraan eikä juuri kiertäenkään. Tänään yksi kollega totesi johonkin vitsiin hyvin nasevan vastauksen, joka viittasi suoraan tähän tilanteeseen. Sitä komppasi yhtäkkiä koko poppoo niin selkein sanoin, ettei jäänyt epäselväksi, että todellisesta elämästähän tässä nyt puhutaan. Hiljaisuus on ollut hyvä asia tähän asti, olen päässyt alkujärkytyksen yli ja sopeutunut ajatukseen. Nyt kun kuulin miesten lämpimät sävyt tuli kyyneleet silmiin. Jatkettiin hiljaisuutta, näki kai ne ilmeistä, että aihe on arka mulle.

Viestintä miesten kanssa on jotenkin niin erilaista. Seuraan sitä vieläkin kiinnostuneena ja hämmästyneenä. En aina ymmärrä, mutta olen oppinut pikkuhiljaa arvostamaan. Miehet eivät juuri kysele, utele eivätkä osoita kiinnostusta, varsinkaan henkilökohtaiseen elämään. Joskus luulin, että se tarkoittaa kiinnostuksen puutetta, mutta ehkei kysymys olekaan siitä, vaan enemmän siitä, että mikäli minua kohdellaan kuin "yhtä jätkistä" myös viestintä meidän välillä muuttuu enemmän miesten välisen kaltaiseksi. Vuosien varrella olen alkanut ajatella, että kyseessä on "olen tässä ja voit kertoa jos haluat, mutta en pakota sinua mihinkään" -käyttäytyminen, miesten mielestä arvostava tapa, kunnianosoitus toisen henkilön yksityisyyttä kohtaan, ei haluta sekaantua ja puuttua toisen elämään vaan osoitetaan että tiedetään toisen pärjäävän yksin ja puhuvan jos haluaa. Tämähän ei ole lainkaan luontevaa minulle, mutta noiden perusteiden tajuamisen jälkeen käytän olen käyttänyt tätä joskus itsekin, ihan vain uteliaisuuttani ja nähdäkseni miten se toimii.

Tämä johtaa väistämättä pohdintaan mikä on ihmissuhde. Minusta minulla ja monella "man talk" -kaverillani ei oikeastaan ole ihmissuhdetta. Tiedämme millaisia autoja ajamme, missä ajamme, mitä olemme tehneet ja muuta irrelevanttia, mutta emme miten menee, miltä tuntuu ja onko kaikki kunnossa. Paras osoitus tästä oli yksi reilun puolen tunnin mittainen puhelu, jonka lopussa tajusin, ettei keskustelukumppani ollut edes sama henkilö jolle tarkoitin soittaa. Se siitä ihmissuhteesta, jos samat asiat voi kerran keskustella uppo-oudon kanssa, juuri eroa huomaamatta?! Ilmiönä tämä kuitenkin kiinnostaa minua niin paljon, ettei sen oikeastaan ole väliä onko suhteemme loppujen lopuksi minusta ihmissuhde - miehen mielestähän se voi kai olla? Voihan tätä näinkin kokeilla ja katsoa miten tämä toimii. Ehkä joskus opin tämänkin kielen muiden kielten lisäksi?

Muistan kyllä mitä ne sanoo tulessa makaamisesta ja uuden putkeen panemisesta. En silti uskonut että viikon kuluttua potkuista mulla olis jo ollut haastattelu toiseen paikkaan ja vielä aika hyvät asetelmat. Itsetunto loksahtaa lähes entiselleen jo haastattelukutsusta. Mutta nyt katellaan maltilla.

Jalinkin suhteen. Se on herttanen ja hirmuisen mukava ja parasta mitä mulle varmaan vois nyt tapahtuakaan. Ja sit tulee se pikkuinen ahdistus. Sellainen tässäkö sitä nyt ollaan ja tämäkö on nyt menoa ja voiko se olla näin nopeata ja ja ja... Joo ei mietitä sitä sen enempää, mutta kummissani oon tän touhun keskellä. Koko aika. Kun ei ole niitä vanhoja tuttuja tunteita. Eikä sillä ole vielä edes biisiä mun päässä, mitä kummaa tämä on? Yleensä nimeän hyvin nopeasti biisit varsinkin epätoivoisille ihastuksille. Jali vain on. Hyvin yksinkertaisesti.

On niin tykätty olo, Jali on niin kuin lämmin peitto pakkasella, joka puolella hellästi ja huolehtivasti mun ympärillä. Ois paljon mitä tekis mieli sen suhteen ponderoida, mutta nyt ei kerkee kun on niin paljon tätä muuta. Ehkä asiat naksuu kohilleen. Wish me luck!