Pitkä lifti

Tässä se on, käy mielessä usein. Kun istumme saunassa vierekkäin. Kun jonkin äkkiriidan jälkeen sovimme yhtä nopeasti. Kun olemme iho ihoa vasten peittomme alla. Kun halaan sitä takaapäin. Kun se käy suukottamassa ohi kulkiessaan. Kun se kävelee alastomana asunnon halki ja seuraan sen poikamaisen hoikkaa vartaloa. Kun hymyilemme toisillemme. Kun nauramme yhdessä. Tää se on, tää on mun tyyppi.

Listaa voisi jatkaa ja jatkaa. Kyllästytän jo itseäkin tällä hämmästelyllä. On vain niin hyvä olla. Voiko elämä olla tällaista?

Ja välillä pelottaa niin kovasti... Ensin piti uskaltaa antaa sen pitää kaupungilla kävellessä kädestä kiinni. Sitten esittelin sen työkavereille. Pikkuhiljaa myös kavereille. Nyt asumme virallisesti saman katon alla. Henkivakuutukset on tehty ristiin. Tämähän on avosuhde? Näin nopeasti?

Pelottaa luottaa. Pelottaa ja toisaalta helpottaa. Saan tukea, ymmärrystä, ... tätäkin luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka kauan... Kaikkea mitä olen aina halunnut saan nyt.

Joinakin päivinä kiukuttelen sille joistakin asioista. Miksi et odottanut kun metsässä kävellessä liukastuin ja jäin jälkeen? Seuraavalla kerralla se tarkkailee maastoa ja jää käsi ojossa odottamaan, jotta voi tukea minut liukkaan paikan yli. Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta minusta se on kaunista. Toisen huomioimista ja tarpeiden muistamista käytännön arkielämässä...

Jali saa minut haluamaan olla parempi ihminen.

Kaapin paikasta keskustellaan edelleen. Se tuijottaa mua tiukasti silmiin, minä sitä takaisin. Nyt jo tiedän, että se on niin paljon kovapäisempi kuin miltä näyttää, että sen pään saatuaan ei pysähdy miettimään mikä järkevintä olisi. Nyt en anna periksi milliäkään, en nyt kun ei ole tarvis. Roskia ei sisälle jätetä pölyä keräämään. Myöhemmin se tajuaa itsekin että fiksumpi näin, tosin sitä ei tiedä kuinka paljon myöhemmin.

Aluksi väännettiin sohvista aika rankasti. Sillä oli alunperin viidelle paikka telkkarin edessä, minä toin mukanani vain yhden lisäpaikan kun luovuin omasta sohvastani. Viidelle tila oli todella ahdas. Ehdotin että vaihdetaan jotakin pois ja sijoitetaan minun nojatuolini tilalle. Ettäkö television edessä tilaa vain 3+1:lle tai 2+1:lle, se pöyristyi ja reaktiot menivät aika kohtuuttomiksi. No, kuinka usein meitä on enemmän kuin kaksi paikalla? Neljäkin on aika paljon eikä sillä ole eroa viiteen kuin yksi... Ei, ei millään. No, siihen me sitten kuitenkin ensin siirryimme. Vähän aikaa järjestystä katseltuaan se totesi, että ei ole hyvä. Jos siirretään tuo kolmenistuttava toiseen huoneeseen ja jätetään kahdenistuttava nojatuolin kanssa tähän, se ehdotti. Minä purin poskea ja seurasin sen ilmeitä, joissa ei näkynyt pilkahdustakaan siitä että se muistaisi tyrmänneensä ehdotuksen (silloin kun minä sen ehdotin) erittäin karuin sanankääntein vain muutamaa päivää aikaisemmin. No, idea sopi mulle ja niin me tehtiin.

Yleensä taistojen jälkeen kuluu hetki hiljaisuudessa. Sitten se astelee halaamaan ja tilanne silitetään pois. "Kaksi kovapäistä vastakkain, mitä voi olettaa", se huokaa. Niinpä niin. No, en minä todellakaan mitään kylläkultsi-tallukkaa olisi halunnutkaan. Tässä on mies, joka osallistuu ja vaikka se nyt tarkoittaakin sitä että joudutaan asioista keskustelemaan ja tekemään kompromisseja niin on se sentään parempi kuin että minä joutuisin päättämään kaikesta yksin.

Ei tämä enää niin pahasti väsytäkään kun alkaa jo vähän ymmärtää miten toinen toimii tilanteissa. Yhtenä päivänä kitisin sille "jatkuvasta" pelaamisesta ja siitä että se ei "ehdi leikkiä mun kanssa". Se kitisi takaisin, että en koskaan mene sen kanssa nukkumaan... (No kun se menee niin hiton AIKAISIN! Mulla ei ole syytä herätä ennen kuutta aamulla joten ei huvita mennä petiin yhdeksän jälkeen?) No, sen kummemmitta keskusteluitta Jali on jättänyt pelaamiset reilusti vähemmäksi ja ollaan ulkoiltu ja puuhailtu yhdessä. Minä taas olen mennyt nukkumaan sen kanssa yhtä aikaa ja todennut että se nyt on oikeastaan aika sama mihin aikaan herään, vaikka toisaalta paljon ankeammalta työttömyys tuntuu jos sattuu olemaan seiskalta aamulla hereillä ilman mitään järkevää syytä. Lähinnä säälittää kun on laittanut kuusi hakemusta ennen kuin kello lyö yhdeksää??

On tämä vain mukavaa. Taidan olla jo aika tottunut sen rauhoittavaan sävyyn: kyllä se tästä kultsi, tehdään tätä muuttoa pikkuhiljaa. Oishan se tetty mukavaa jos asunto ois siisti, mutta tämä sotkuhan on vaan väliaikaista joten ei ressailla tästä nyt. Kyllä me pärjätään.

Sehän puhuu mulle niin kuin minä olen yrittänyt opetella puhumaan :)

Edelleen on niin lämmin ja varma olo. Todella upeeta. Jotenki elämä on yhtäkkiä niin isossa muutoksessa... Mutta monella tapaa parempaan - vaikka olenkin edelleen ilman työtä (ja olen nyt saanut kuulla aiheesta kysymyksiä ilmeisesti huolestuneilta appivanhemmilta.. Liekö kuvittelevat, että tavoittelen elämää Jalin rahoilla?). Olen jotenkin hyvin helposti pystynyt luopumaan monista vanhoista ja huonoista tavoistani, yhtäkkiä en vain ole tarvinnut niitä enää?