Pitkä lifti

Onnellisuustaso

2012-01-10T20:51:00.002+02:00

Luin jostain että ihmisen onnellisuuden taso on kautta elämän aikalailla sama luontaisesti. Eli ihminen saattaa syntyä onnellisena ja huolimatta takaiskuista, vaikkapa vammautumisesta, palaa tietyn ajan jälkeen luonnolliselle onnellisuustasolleen lähes huolimatta siitä mitä kaikkea tapahtuu.

Ja ihminen voi myös syntyä murjottamaan ja tuntemaan olonsa huonoksi, olemaan onneton. Ja huolimatta siitä mitä hienoa ja ihanaa hänen polkunsa varrelle on asetettu, hän tulee aina olemaan yhtä onneton! Hienot asiat aiheuttavat hetkellistä nostetta näille ihmisille, mutta sen jälkeen he romahtavat yhtä alas kuin ennenkin.

Ei tarvii varmaan kovin syvää analyysiä ja tiukkaa itsetutkiskelua kun miettii kumpaan kastiin sitä itse kuuluu....

Pelkuri

2012-01-05T13:21:00.004+02:00

Oon ihan poikki. Kaikki väsyttää. Mikään ei kiinnosta. Paitsi syöminen. Lihon. Seksikään ei nappaa. Nukun huonosti. Kaveri erosi. Aiheutti mussakin eroahdistuksen. Muistelen viime ystävänpäivää kun Jali jätti mut. Vitun kiva. Vieläkään ei ole perunut sitä. En ole sanonut sille vuoteen että rakastaisin. Enkä uskalla luottaa. Vieläkään. Mutta en uskalla myöskään puhua. Pelkuri.

Elämästä tuntuu kadonneen päämäärä. Ihan vähän aikaa sitten se oli ihan lähellä. Hyppysissä. Nyt ei oo näpeissä mitään.

Kaikenmoista

2011-12-07T23:10:00.003+02:00

Pitkästä aikaa ollut Jalin kanssa paljon parempaa. Yhden yön keskustelu joskus kuukausi sitten toi tasapainoa ja molemminpuolista välittämistä, on pajon helpompi taas ojentaa käsi. Vaikka ei puhuttu edes suhteestamme vaan monista muista jutuista. Ja oli pitkästä aikaa seksiäkin. Todella semmoista joka tuntui.

Oli. Sillä sen jälkeen sitä ei taas ole ollut. En jotenkin ole jaksanut, pystynyt innostumaan. Vaikka näen kyllä että toinen on välillä pakahtuakseen. Ennen olin kovin aktiivinen ja jos ei toinen ollut paikalla niin sitten yksin. Nykyään ei mikään kiinnosta. Enkä halua tehdä sitä pelkästä säälistä. En tiedä mitä nappia painamalla lähtisin käyntiin. Kai se on se nyt todettu sairaus josta selviämisestä ei ole mitään tietoa. Haluaisin kyllä olla samanlainen kuin ennenkin, mutta todella pitkään on mennyt sen hyväksymiseen että elämä ei todennäköisesti palaa ennalleen. Ja viha, suru, kaikki tunteet joita sairaus ja sairastuminen on herättänyt... On ollut todella rankkaa. Välillä pelkkä arjen pyörittäminen on ollut voimien äärirajoilla. Töiden tekeminen on ollut toisaalta voimauttavaa, mutta toisaalta välillä on täytynyt kerätä kaikki jaksaminen että jaksaa lähteä töihin. Sairaslomalla en tietystikään ole ollut, paitsi silloin kun minut leikattiin.

Nyt kun Jalin kanssa on ollut niin mukavaa, olen todella todella kovasti toivonut että se olisi ollut samanlainen kesälomareissullamme. Huoh. No, aina ei voi saada kaikkea. Se oli piinaavaa ja typerää kytöstä puolin ja toisin. Olisimmepa jo parempia. Välillä on tuntunut että kävelen pois just nyt. Mutta nyt en. Haluaisin vain haluta tuota miestä.

Syön ihan helvetisti. Se tuntuu jotenkin auttavan. Paitsi että totta kai olen lihonut. Se tuntuu pahalta. Mutta silti kun tulee töistä ja pääsee käpertymään sohvalle telkkarin puuduttavaan seuraan ja jotain napostelemaan niin tuntuu todella hyvältä. Hetken aikaa.

Kaverit ovat taas etääntyneet - tai sitten odotan taas ja aina aivan liikoja. Koskaan mikään ei mene niin kuin minä haluaisin, kukaan ei välitä minusta niin kuin haluaisin että minusta välitettäisiin.

Töissäkin on mennyt vaihtelevasti. Periaatteessa ihan ok, mutta voisi olla paljon paremminkin. Nyt olen ollut ihan poikki ja oli oikeastaan ihan hyvä kun tältä viikolta peruttiin melkein kaikki jo sovitut tehtävät. Minulle ei oikeastaan jäänyt muuta kuin normihommien keräilyä - ja niissä menee jotenkin nykyään todella paljon pidempään kuin ennen. En vaan saa aikaiseksi. Olen ihan puhki.

Kirjoitin Tädillekin. Kaipaan sitä.

Missä

2011-10-09T22:47:00.003+03:00

Nyt on kyllä taas semmonen tunne etten ole ollenkaan läsnä. Koko aika pientä pelkoa, ahdistusta, jännitystä. Jonkun aikaa meni niin hyvin, pystyin keskittymään tähän hetkeen ja olemaan onnellinen. Nyt vain vedän kaksin käsin kaikkea tähän ahdistukseen enkä pysty kunnolla pysähtymään mihinkään. Pah!

Parasta oli ehkä sen jälkeen kun JP viimein katosi elämästäni mutta varsinkin silloin kun Jali viimein astui mun elämään.

Nyt on ollut sen kanssa rauhallisempaa ja se on mukavaa, mutta ei jotenkin tarpeeksi. Jotenkin koko aika tahtoo lisää. Jotain.

Eli jos en ole läsnä niin missä mä oikein olen?

Piste

2011-09-30T00:30:00.004+03:00

Nyt olen taas asunut sen oikean Jalin kanssa. Yks päivä saatiin käytyä keskustelu joka lopetti parin vuoden väännön hänen vanhoista hyllyistään - tiedättehän sellaisia lastulevyhässäköitä joiden reunat ovat hapertuneet ja ovet eivät pysy kiinni. Ne saavat lähteä. Eivät ehkä juuri tänään, mutta pikkuhiljaa keräämme uusia, nyt moduuleina niin voimme vaihtaa ne todellakin osa kerrallaan. Yhdessä asettelimme hyllyjä ja se onnistui, ensin vähän vänkäten mutta sitten jo nätimmin puhuen ja jäljestä tuli hyvää. Pari päivää myöhemmin saimme toisen ison sisustuksellisen asian sovittua, taaskin siihen suuntaan mihin on järkevintä asioita muuttaa. Illalla halasimme sängyssä ja pitkästä aikaa todella tunsin sen Jalin lähelläni. Oli mukavaa. Se on ollut herttainen ja lempeä ja ystävällinen. Se on mukavaa. Tätä lisää.

Mutta väsymys on mukana sitkeästi. Olen seurannut nyt pari viikkoa unirytmiäni ja nukun kyllä riittävästi, mutta kun herään tuntuu etten ole nukkunut hyvin. Tiedän ressin olevan tiukkana pikku pallona tuolla sisälläni, semmoisena Pacman-pallona. Eikös se ollut se haukkunaama joka siinä pelissä kulki ja söi kaiken edestään. Pikku pacman siellä nakertelee sisuksiani.

Kummallista miten sitä kaipaa niitä voimakkaita tunteita, olipa ne hyvään tai pahaan liittyviä. Tuntuu kuin eläisi tunnetyhjiössä kun ei ole vuoristorataa. "Itke kerran kuukaudessa, se poistaa kuona-aineita..." sanottiin Ylen Hyvät matkakumppanit -jutussa. Itku missä olet.

Pelkään vähän itseni puolesta. Menneisyyden jututkin ovat olleet jo pitkään lähellä. Täti sanoi silloin kun sieltä pois muutin, että sitten kun asetun aloilleni minun kannattaisi jatkaa jonkinlaista terapiaa ja käydä läpi niitä raskaita juttuja, pois painamasta mieltä. Nyt olen miettinyt jo pari vuotta että pitäisi tehdä jotain, mutta kun minun on edelleen ikävä juuri sitä Tätiä. On kuin asuisin täällä, mutta kaikki Tärkeät ihmiset olisivat siellä kaukana. Miksi aina näin.

Pakoon, pois

2011-09-18T16:29:00.002+03:00

Onpa ollu raskasta. Herään väsyneenä vaikka nukun vähintään seitsemän tuntia. Olen taas alkanut mennä nukkumaan myöhemmin. Syön helvetillisiä määriä. Telkkarissa sanottiin että ahmiminen on lapsellinen tapa yrittää lääkitä ahdistusta. Joo, siltä se tuntuukin. Olen lihonut.

Nyt on isoja asioita. Pelottaa miten pärjään rahallisesti, tähän asti on mennyt ok mutta olen odottanut itseltäni paljon parempia tuloksia. Mutta paljon parempia niiden pitäisi ollakin, näillä ajallisilla resursseilla. Tämän kuun loppuun loppuu harkinta-aika. Sen jälkeen ei takaisin pääse. Päätökset pitää tehdä nyt. Jatkan valitsemallani tiellä mutta pelottaa.

Jali on reissussa pari viikkoa. Jännä miten sen työmatkat osuu aina siihen kun mulla olis pidempi vapaa. Muuten painan töitä kuin hullu. No, vapaallakin toki hoidan paperihommia ja muita juttuja. Mikään hetki ei tunnu vapaalta. Ajan itseni pahempaan ikeeseen kuin kukaan muu on pystynyt. Ja silti odotan enemmän.

Suhtaudun Jalin poissaoloon hyvin ristiriitaisesti. Toisaalta on rauhallista olla tyhjässä asunnossa. Vain minä yksin. Ei muita. Jos häntä ei olisi sisustaisin nätimmin ja muuttaisin huonekalujen paikkoja. Jali ei pysty luopumaan asioista, eikä haluakaan. Niinpä kaikki jää lojumaan. Muiden rämät on tuotu sille ja se pitää kiinni niistä kuin viimeistä päivää. Viime yönä näin unen jossa kysyin Jalilta pitäiskö mun alkaa kattella uutta miestä. "Syvällä sisimmässäsi tiedät kyllä vastauksen." sanoi se. Ja tiesinhän minä. Unessa. Se vaan tuntui niin hirveän raskaalta.

Heräsin ja mietin rakastanko sitä. On hyviä hetkiä, mutta väsyttää kantaa niin paljon yksin. Tuntuu kuin olisin koko aika yksin. Paitsi niinä hetkinä kun se on se oikea Jali. Se on vaan aika usein se toinen, se joka puhuu kylmällä äänellä ja vastaa tympeästi.

Mutta ei kaikki ole niin mustavalkoista. Toisaalta tiedän että se on. Käy kaupassa pyytämättä ja ostaa nykyään ruokaa kummallekin, laittaa ruokaa mulle valmiiksi kun tulen töistä, siivoamisestakaan ei tapella enää ihan niin usein. Mutta kaipaisin jotain syvempää jakamista. Voimakkaampaa yhteyttä.

Että se tuntisi minut. Näkisi minut. Sellaisena kuin olen. Ja uskaltaisi katsoa.

En kyllä tiedä tunnistaisinko rakkautta vaikka törmäisin siihen. Kaikki voimakkaat tunteeni ovat olleet aika lähellä sairautta ja sellaiseen ei kannata pyrkiä.

Yks ilta se soitti mulle sellaisena kuin haluaisin sen koko aika tuntea. Se oli iloisella tuulella ja jutteli kaikenmoista. Selitti jotain juttua kun olivat poikien kanssa pohtineet että vaimot kai ne sen kaiken rahan käyttää kun he ovat koko aika maailmalla. Jali oli korjannut että tuleva vaimo. Aijaha, kukas se mahtaa olla, kysyin minä. No, etkö sinä tiedä, se kysyi takaisin. Ei, en minä todellakaan tiedä, ajattelin, mutta sanoin vain että taitaa olla niin että olen viimeinen jolle näistä jutuista kerrotaan. En kyllä sen rahoja käytä kuitenkaan, voi kun voiskin jakaa sitä rahallistakin taakkaa, mutta kaiken minkä olen siltä lainannut olen maksanut takaisin. Menot jaetaan puoliksi. Vaikka tienaankin paljon paljon vähemmän kuin se.

Vielä.

Minulla on todella kova halu tienata paljon paljon enemmän kuin mitä nyt tienaan. Se tuntuu suurimmalta päämäärältä nyt. Että olisi taloudellisesti riippumaton, ihan kunnolla.

Olen huomannut muuttuneeni taas vetäytyväksi. Kaipaan tosi paljon niitä vanhoja kavereita jotka asuvat kaukana. Uusia toisaalta haluan mutta ystävystyminen on niin vaikeaa. Asiakaskontaktit hoidan todella luontevasti ja ilolla, mutta muuten en pysty. Olen kuullut itseni selittävän jo monta vuotta, kaiken sen ajan mitä olen täällä asunut, että kun kaikilla on lapsia niin ei ne kerkee hankkimaan ystäviä. Enkä halua uusia äitikavereita, en kestä äitejä. Vituttaa miten pitkämielisesti tosi moni äitikaveri suhtautuu lapsiinsa kun minä en todella sellaiseen pystyisi enkä koskaan sellaista lempeyttä kotona saanut. Nyt tiedän läheltä pari ihmistä joilla ei ole lapsia, ja jotka olisivat oikein hersyviä ja ihania olentoja, mutta en vain jotenkin pysty avautumaan. Toinen asuu ihan kilometrin päässä ja on usein pyytänyt minua kävelemään tai puuhastelemaan kanssaan. Kerran kävin ja oli tosi mukavaa. Sen jälkeen olen keksinyt tekosyitä tai tehnyt töitä. En tiedä miksi. En jotenkin vain PYSTY! En voi ymmärtää sitä miksi joku haluaisi olla mun kaveri. Onko tämä joku piilokamera, onko se muka tosissaan että haluaisi just mun kanssa käppäillä noita katuja? Toinen kävi tuomassa minulle postia kun vietin masentuneena kotipäivää yksin mutta väitin että en ole kotona ja menin makkariin piiloon. Hän jätti tuomisensa postilaatikkoon.

Siis minä muka haluan kavereita, mutta en pysty olemaan kaveri. Minusta tuntuu niin raskaalta. Niin usein. Tuntuu kuin näyttelisin koko aika reippaampaa ja parempaa ja hauskempaa kuin oikeasti olen. Eikä roolihahmo voi luoda yhteyksiä. Toisaalta monesti minusta tuntuukin tosi hyvältä olla minä, olen voimakas, iloinen, eteenpäinmenevä ja todella rohkea. Mutta on päiviä jolloin en saa edes puetuksi ja olen kotona pimeässä piilossa koko maailmaa.

Onnistumisen tuntua varpaissa asti

2011-08-31T23:57:00.004+03:00

Oonpa ollu pitkään laiskana kirjoittamaan. Ei oo oikein ollut mitään sanomista ja toisaalta on asioita joista haluais sanoa montakin sanaa, mutta ei ihan tässä foorumissa. Etääntymistä. Asiaan joka pitkään oli henkireikä ja yksi lähimmistä ystävistä.

Tänään koin taas yhden ihanan hetken kun ajelin autolla ja näin kaukaa näistä mun uusista työkuvioista tuttua porukkaa ulkona pihalla porukassa seisomassa. Yksi niistä osoitti minua, toiset kääntyivät katsomaan ja kaikki morjenstivat, kyllähän nyt kaikki Sadun tunsi! Yksi soitti peräänkin että no mitäs likka. Ja aika moni soittelee perään muiden suosituksesta. Nämä onnistumiset ja yhteydet tekevät minut ihan varpaita kutittavan onnelliseksi. Mutta vielä en tiedä miten näillä hommilla pystyy elämään.... Työtä on tehtävä kovasti ja huoli on tavallaan hyvin erilainen kuin ennen.

Kotona ollaan nyt taas vähän etääntyneitä toisistamme, kumpikin tiiviisti omissa hommissamme... Hyviä tekosyitä. Kesälomareissu tiiviisti yhdessä teki tehtävänsä... Ja varsinkin se riita siellä muuten kauniissa paikassa kun mies typerästi ilmoittaa että on NIIN kyllästynyt muhun. Ja mun on taas asteen verran vaikeampi unohtaa ja antaa anteeksi. Selvitäänköhän näistä eteenpäin... Kai jos tälleen hissutellaan...

Paska ihminen

2011-07-12T22:32:00.002+03:00

Kyllä mä olen sitten paska ihminen. En tiedä. Pitkään on tuntunu taas pahalta monella tavalla. Näissä merkeissä siis meni blogin viisivuotissynttäritkin. Kiitos Leenalle juhannustoivotteluista, toivottavasti sielläkin oli kivaa.

Mun terveys on vähän reistannut ja on ollut siksikin rankkaa, mutta välillä mietin että onko mulla aina vaan joku tekosyy miksi on "rankempaa" kuin muilla? Mikä vittu mussa on vikana?

Ja sit on tää pienen perheemme toinen osapuoli. Joka elää ihan kuin sinkku, menee minne menee just sillon ku haluaa ja toisen tehtävä on sitten vaan hyväksyä jepen jokainen käännös ja oikku ja vittu jos joskus sanoo että ei nyt oo kyllä reilua sanoa mulle että en mä lähdekään sun kanssa sinne yhteen juttuun vaikka just siitä sovittiin vaan meen kaverin luo mieluummin... Mikäs vitun istu-ja-odota mä olen?! Tekiskö se kenellekään kaverille silleen että sopis jostain ja sit vaan ilmottas et en mä sittenkään? Tuskin?

Ja sit on tää kaikenlainen vittuilu. En mä tajua. No enhän minä mikään täydellinen ihminen ole ja kerran kun avaimet oli hukassa sen jälkeen kun kaveri niitä lainasi niin sanoin sille että eti nyt mun kans vähän rivakammalla äänensävyllä.. Niin mitä tekee Jali? Se mököttää mulle ja ättäröi monta tuntia! "Sä huusit sun kaverille!" "Saatoin sanoa vähän kovalla äänellä, mutta pyysin jo anteeksi, mitä sä kaveri oot mieltä, sattuuks sua vieläkin, mä kyllä pyysin jo anteeksi, enkö vaan?" "Joo sä pyysit jo anteeksi, asia on ok." Sit raahasin äijän sivummalle ja sanoin että älä viitti pilata koko päivää kaverin kanssa, miks pitää tolleen mököttää ja äristä! No, se selitti hyvin ärtyneellä sävyllä että hänestä oli hirveetä että mä silleen sanoin kaverille. Mä että no mitä sä ajattelit että mä voisin sille asialle enää tehdä kun anteeksikin olen jo pyytänyt, että mitä muuta voi tehdä? "No et voi tehdä muuta mutta se ei riitä." Eli kaveri pystyy antamaan mulle anteeksi mutta sä et? "Joo. En." No sä nyt sitten puhut itse mulle tosi ilkeästi ihmisten kuullen. Sun mielestä se mun yks lause oli niin paha että sä sen takia puhut mulle tunteja todella töykeästi. Onko se kostoa? "Joo, mä kostan sulle jos sä puhut mulle noin tai jos sä puhut muille noin." Ja SE on sun mielestä reilua? Että sä saat sen koston varjolla olla tuommonen? "Joo. Se on mun tehtävä. Mä opetan sua olemaan oikein. Jos sä vaikka oppisit. Et mokais enempää." Aiotko SÄ pyytää anteeksi sun käyttäytymistä? "En. Ei mulla oo mitään anteeksipyydettävää." Eli sun käyttäytyminen on sun mielestä ok? "Joo." No mä kerron sulle nyt että se ei oo. Sä et saa puhua kellekään noin. "En mä puhu kenellekään muulle noin kun sulle." Sä et saa puhua mulle noin. "Saan." Ei. Sä et saa. "Saan." Ei, sä et saa puhua mulle noin.

Siis tämä on järjetöntä?! Onko kaikkien tappelut tämmösiä vai pitäiskö mun vaan lähtee tästä perseilystä. En tiä, kyllä ottaa päähän. Kesälomaaki on odotettu että yhdessä pystyttäis puuhaileen, mutta mitä vielä, siellä se menee jossain kavereiden luona ja tulee varmaan taas yöllä silleen kotiin että varmasti herättää mut. Mikään ei oo menny silleen ku haaveilin. Mikään ei tunnu enää kivalta.

En usko kyllä hetkeäkään että meidän kannattais ainakaan missään vaiheessa tehdä lapsia. Joka ikisessä käänteessä se pelais mua vastaan. Sillon kun se on tuolla tuulella. Tiedän sen.

Ja sitten on se toinen puoli taas: ollaan patikoimassa ja maasto on vaativaa, liukastelen huonoilla kengilläni. Se katsoo jokaisen maastonkohdan tarkasti ja jää odottamaan kallioiden kohdalle ja liukkaille paikoille, ojentaa kätensä ja tukee niiden yli. Koko pitkän matkan. Ojennan käden sen käteen ja luotan siihen, että se jeesii mut pahoista paikoista.

Vihaan sitä. Rakkaudesta ei ole puhuttu mitään sen ystävänpäiväyllätyksen jälkeen (siis "me ollaan niin erilaisia, ehkä on parempi että erotaan.").

Se ei oo sitä helmikuista pitäiskö sun alkaa kattella muualta asuntoa -puhettakaan perunut ollekaan. Kaikki nää perseilyt menee silleen että minä pyytelen anteeksi ja se vaan olettaa että sillä on joku jumalallinen oikeus pahoinpidellä mua henkisesti jotta musta tulis parempi ihminen!?

Ja arvatkaas, kun tää maailma on tämmönen kumma ja pieni paikka, niin yks ilta tuli viestiä - perkele - Kollikselta! Se teki tikusta asiaa saadakseen viestittää ja kun menin sille vastaamaan niin siitä tulikin pitkä ketju. Sillä oli alkanu janottaa kovasti vanhat jutut ja se oli ihan sitä mieltä että mä olen aivan väärässä paikassa. Huvittuneena ja imarreltuna kehuin sitä pitkistä piuhoista, eihän se oo ku pari vuotta myöhässä. Se kyseli että vieläkö lämpiää mut mä sanoin että kyllä tarvii lattialämmityksen vielä kämppään, ei noilla puheilla lämpimänä pysy (silloin oli viileä ilta :D) No, sen jälkeen se valahti ihan normihiljaisuuteen, mutta ajatella että silläkin vielä pinnan alla kuohuu - sittenkin!

Mutta se on nyt sit selvinny kans että kerran petturi aina petturi. Ja tällä meinaan enemmän Kollista (koska se ois varmasti edenny sanoista tekoihin!?) mutta osittain myös mua, sillä en ole koskaan tästä aiheesta Jalille kertonut totuuksia. Huoh.

Kyllä elämä on tosiaan pelkkä iso huoh. En näe jotenkin jatkoa. Terveyden pettäminen on yks semmonen iso juttu joka on kans pistänyt miettimään että haluanko elää tämmösen vajavaisen kropan kanssa?

Ja vielä sekin että kun kaikilla alkaa olla lapsia. Niitä puskee joka tuutista ja kaikkia pitäisi ihastella, mutta mä en vaan jotenkin näe sitä mitä muut... Mä en tajua koko juttua. Yksi hyvä ystävä jo hermostuikin kun sanoin sille että välillä tuntuu että elämässä pitää valita joko lapset tai ystävät kun ei silläkään oo enää aikaa ollenkaan mulle kun sillä on ne Lapset. Joo mä oon itsekäs paska kun ajattelen silleen, mut tältä se vaan tuntuu! Puuh. Ja sitten oon miettiny että ehkä mä olisin ihan yhtä paska vanhempi kuin omani: hermostuisin koko aika jostakin ja olisin ilkeä ja piikittelevä ja liian vaativa ja suurimmaksi osaksi kuitenkin välinpitämätön!? Mitä järkeä mun ois siis lapsia tehdä jos en oo varma että pystyisin niitä oikeasti ja kunnolla rakastamaan, pitkämielisesti ja aina hyvää haluten?! Ja jos siis en halua koskaan lapsia eikä elämä mun kohdalla jatku, niin mitä hyötyä musta koko maailmalle on. Ajatella, että joskus ajattelin että voisin olla hyvä vanhempi ja halusin useita lapsia...

Mä olen vaan aika pettynyt itseeni, niin monella tavalla.

Tajutonta

2011-04-10T00:53:00.002+03:00

Näin yön ja huomisen vapaan kunniaksi pistän vähän päätä sekaisin musiikilla. Chatissa roikkuu muutama tuttu naama ja läppä lentää. Fiilis ihanan vapaa ja menevä. Jali taas reissussa jossain, mut alan tottua näihin yksinäisiin iltoihin. Ja myös omiin reissuhommiini, taas niin ah kun saa olla tien päällä ihan luvan perästä ja kulkea tuolla lumesta vapailla teillä, nauttia tulevasta kesästä kun sen näkee lähestyvän joka päivä ihan luonnossa... Mahtavaa, mahtavaa. Tähän minun pitikin tulla!

Parin kuukauden takaiset entiset työt on erittäin kaukainen muisto vain, outoa miten nopsaan se taakka poistui mielen päältä. Nyt olen kavereiden mukaan rauhallisempi ja iloisempi - no wonder!

Viime yönä Jali nussi minut melkein tajuttomaksi. Tai voiko sanoa että viime yönä, kun aloitti jo illalla. Salaisia kansioita katsottiin ja samalla himppasen yhdyttiin takaapäin, tuntu ihan hitsin hyvältä... Piti malttaa mieli, ihan kiusallakin, ja jakson jälkeen se vei mut sänkyyn.. Päivällä olin jo vähän istuskellut sen sylissä ja illalla hiukkasen käyttänyt suussani jotain.. Sängyssä se taiko ensin minua tuosta vain käyttäen kaikkia mahdollisia apuvälineitä (joita vuosi sitten ei suonut tuoda edes samaan huoneeseen..) ja sitten vielä hoksasi sitoa kiinni etten varmasti voisi pistää hanttiin. Jännä kuinka luottamus auttaa näissä asioissa, ei pelottanut yhtään vaan lisäsi vain kipinää, niin kuin tietysti pitääkin, mutta ei se aina ole niin mennyt kun ei ole tuntenut tarpeeksi hyvin toista osapuolta. Tai no kipinä on nyt vähän laimea sana, en oikein tiennyt pitäisikö minun laskea saamiset kerroissa vai minuuteissa. On me kyllä todella taivallettu melkoinen matka yhdessä Jalin kanssa... Tyytyväisyydestä hykerrellen se päästi käteni irti että saan pusertaa sen selkää samalla kun se viimein laukeaa minuun koko päivän odotuksen jälkeen. Wheeeee!

Juntti

2011-04-03T23:02:00.003+03:00

Tässä on vähän touhuiltu ja kaikki menee tosi hienosti. Uutta duunia on kehittynyt ja nyt hommat ovat ... en tiedä. Ihan uskomattomia. Joka päivä mietin että voiko olla tosi että mä saan tehdä tämmöstä. Tämä on sitä mitä yksi työni aikoinaan jollakin tapaa sivusi ja pääsin katsomaan niitä osaavia ja taitavia jotka tämmöistä pystyy tekemään. Ja nyt ihan ihmeen kaupalla minä olen päätynyt tähän!

Sydämessä läikähtää kun porukka kertaa kuka tekee mitäkin ja joku erikseen sanoo että joo Satu ei pääse siihen hommaan kun on lääkärissä, mut kaikki muut tulee. Siis näin lyhyessä ajassa ollaan siinä pisteessä että erikseen mainitaan jos minä en pääse? Minä jonka piti vain vähän tuurata ja jeesata? Pomo toteaa perjantai-iltana kännissä aika hyväntahtosesti että "minä se joudun teille kaikille junteille hommat järjestämään". Minä kysyn että oonko minäki juntti? "No totta helvetissä oot, samanlainen ku kaikki muutki porukassa." Ja jotenkin tiedän että se on kehu. Olen osa porukkaa johon en koskaan olisi voinut kuvitella kuuluvani.

Totta kai se tarkoittaa samanlaista kyykytystä kuin mitä muutkin saavat, välillä, enkä minä mitään erityiskohtelua tarvi, vihdoinkin minua joku komentaa eikä tarvitse yksin päättää kaikkea. Ja mikä tärkeintä: vihdoinkin minulla on työkavereita, kavereita, eikä vain alaisia jotka pelaa vastapuolta... On ihan mahtihomma kun vanhat konkarit neuvoo ja opastaa kärsivällisesti, mut on otettu niin hyvin vastaan että se tuntuu ihan mahdottomalta. Kukaan ei oo ollu tyly tai ilkee. Ja se jotenki aina pistää miettimään niitä esimiesaikoja, kyllä se vaan uus pomo otetaan huonommin vastaan ku uus työkaveri, ei saa pomo juuri neuvoja eikä apuja alaisilta, yksin on ja pysyy...

Ja kappas kehveliä tätä maailmaa kun sai raahattua eteeni jälleen kerran Kolliksen. Sillä uus rouva nykyjään, tai ainakin pedinlämmittäjä. Sisällä riehuu jotain entistä kun tajuan että se on siinä, It's all coming back to me now... Katon sitä ja kun ollaan hetki kahdestaan kysyn että mikä on meininki. Se vastailee kierrellenkaarrellen kuten aina eikä siitä ota selvää, ei ole koskaan ottanut. Mä en jaksais enää aivojumpata sen kanssa, mutta silti jokin osa minusta pitää sitä todella mielenkiintoisena pähkinänä. Ajattelen Jalia ja sitä miten se on niin what you see is what you get -tyyppi, siinä ei ole kerroksia eikä salaisuuksia, se on rehellinen, yksinkertainen, simppeli, arvattava. Kolliksen uusi rouva ei tunnu tietävän miehestä muutamia perusseikkoja jotka minulle ainakin kerrottiin silloin kun vietettiin se yhteinen yö vaatteet päällä puheissa palaen, olen hiukan hämmästynyt mutta painan asian villasella, ehkä se ei tiedä että minä tiedän joten ei sano sekään ääneen totuuksia.

Rouva seurailee ukkonsa toimia kohtuu tarkasti joten emme puhu kahden kesken sen enempää. Mitäpä me sanottaiskaan. Jotain juttuja hautaan lauseisiin jotka se joko ymmärtää tai ei, en jaksa juuri välittää kun sitten alkaa sattua. Joskin jossain vaiheessa naljailen jotain että en ole siltä koskaan mitään saanut ja se nasauttaa takaisin voivansa antaa mulle teoriapusun. Ottaa mun lasin, juo siitä, kääntää kohdan mun eteen ja nyökkää. Minä nostan lasin valoa vasten, täsmään juuri samaan kohtaan ja juon mielessäni meidän maljan. Iskeekö se silmää?

Mutta vaikka kaihertaa niin on hieno nähdä että se on onnellinen rouvansa kanssa. Nauravat yhdessä, rouva lisää sitovia me-rakenteita ja muita huomautuksia lauseisiinsa, silittelee sitä ja pussailevat. Jee jee. Katson välillä kaukaa Jalia ja mietin. Se menee Kolliksen rinnalla entistä enemmän yhteen tasoon. Toisaalta ärsyttää äijä josta ei koskaan tiedä. Johon ei voi luottaa. (Perkeleen jännittävää!) En tarvi jännitystä!

Sit Jali vetää yhtäkkiä ihan puskista shown. Haluaa lähteä kotiin, mutta minä en ihan vielä. Tulee hyvä biisi ja se alkaa yhtäkkiä tanssia. Se vetää ihan älyttömän hienot muuvit. Kädet liikkuu, pää komppaa, kroppa elää, silmät on mukana. Mä katon sitä ja nauran, itken, kumpaakin sydämestäni. Se on ihan mieletöntä. En saa liikuttua kun tuijotan sitä. Se lopettaa biisin siihen, että ojentaa kädet mua kohti ja mä oon taas ihan täysin sen. Kolliksen rouva toteaa et Satu hei et voi olla muuta kuin ylpeä tästä miehestä ja mä sanon sille että niin mä oon, niin mä todella oon. Kollista en edes näe vaikka se näkökentässäni onkin, en jaksa edes kiinnostua sen ilmeistä että olisin myöhemmin voinut pohtia niiden perusteella miltä biisin näkeminen siitä tuntui. Me vedetään Jalin kanssa kamppeet niskaan ja poistutaan kotiin, olen ihan sikana päissäni, se varmaan semisti, ja meinataan harrastaa seksiä olkkarin lattialla mutta nukahdetaan kesken kaiken. Herätään yöllä kylmältä lattialta ja painutaan sänkyyn, aamulla tehdään se pitkän kaavan kautta ja kaikki on vaan niin hyvin ja oikein.

Vaikka välillä haluankin vain puhua sen kanssa. Kolliksen kanssa. Kuulla niitä sen juttuja, kuunnella sen tapaa kertoa ne, päästä osaksi sen maailmaa kaikesta huolimatta, edes ystävänä, kaikkien näiden kuukausien jälkeen, vuosien jälkeen? Säilötään ne teoriapusut siihen yhteen lasiin ja jatketaan parempina eteenpäin?

Ei, en tiedä pystynkö vieläkään siihen, sen kanssa. Siinä on jotain... Jotain... Pelottavaa. Joku sanoo että on pelännyt sen kyydissä. Minä sanon etten koskaan sen ajotaitoja. Se tietää että meinaan että sen kyydissä pelotti muuten... Sen täytyy tietää.

Uudet puut

2011-03-14T23:34:00.003+02:00

Heippamoro taas. Nyt on elämä uusissa puissa. Tulikin vaihdettua kerralla monta juttua, melkein auton moottori mukaan lukien, mutta ei sentään onneksi ihan niin isoa remppaa tullut... Samoin pysyivät mies, asunto, ystävät ja omat bisnekset, eli oikeastaan mikään ei siis olekaan muuttunut...? :)

Kumma että mä edelleen angstaan marraskuuta vaikka keväät mulle näemmä tapahtumallisesti on haastavampia. Nyt tuli muutaman viikon sisään töiden loppuminen, auton hajoaminen, sovitun lomareissun peruuntuminen Jalin töiden takia, omat bisnekset menivät hiukkapikkasen metsään, otin elämäni ekat sakot, olen menossa leikkaukseen joka on lähes välttämätön, mutta täytyy rahoittaa itse ja maksaa maltaita ja vieläpä yksi sukulainen on sairastunut vakavasti. Pikkasen on tässä välillä meinannut hymyä hyytää, mutta kyllä tässä taas naureskellaan... Tosin tänään tuli kyllä kirottua apteekkarille kun menin ehkäisyä ostamaan ja vastattiin, että ikävä kyllä kyseinen aines on loppu koko Suomesta - ei kai se sitten auta kun alkaa tekemään lapsia...

No mut oikeesti olo aika voimakas ja vakaa, nyt sitä ollaan sit ihan omillaan, näytä elämä sä mulle mistä sut on tehty niin mä näytän mistä mut!

Viime vuonna kun olin töistä joutunut lähtemään se oli mulle todella suuri suru, koin menettäneeni hirveän paljon ja tipahtaneeni ulos kaikista kuvioista. Tätä paikkaa en juurikaan sure, sen laivan mukana en olisi halunnut upota. Joitakin juttuja on ikävä, mutta kokonaisuus oli aika rassaava. Ja lähteähän minä aioinkin, ihan kohta.

Sillä jotenkin mulla on vahva usko että mä saan tän rokkaamaan. Tavalla tai toisella. Nyt tai ei koskaan. Ens kesästä haaveilen parasta kesääni: on hyvää seuraa, on vapaa-aikaa, on rahaa, on työtä, on rentoa meininkiä, on reissuja, on kaikkea. Eikä semmosta voi vauva mahassa viettää, joten kai se on sitten pidettävä selibaattia siihen asti että niitä ehkäisyjä taas saa...

Ansa viritetty

2011-02-22T22:36:00.004+02:00

Hitsi kun tuo Sean Connery on niin saman oloinen kuin JP... Sen eleet, karu miehisyys, piirteet... Ei ihme että olin ihan polvillani silloin joskus. Vieläköhän joskus näen sen? No, tää maailma on niin kehveli että varmaan järjestää jonku kivan yllärin jossain vaiheessa. "Hope she was worth it. Yes she was."

Työt vei taas vähän maailmalle ja olin useita päiviä pois. Tulin viime yönä takaisin ja sukelsin sänkyyn Jalin viereen. "Ihanaa kun oot kotona... Ihana olla tälleen sun viekussa", se mukelsi mun korvaan. Matkalta sille soitin että mitä puuhaat "Odotan sua." Mä oon vasta yöllä siellä. "Sit mä odotan sängyssä."

No, kuten jo monena yönä peräkkäin, näin unta yhdestä tutusta miehestä. Ensimmäisissä unissa se vain oli, tosin lähdössä pois mun elämästä. Sitten yhtenä yönä se tarjosi mulle sylistään turvapaikan. Joka ilta kun tulin töistä pääsin käpertymään sen syliin, se piteli minua hellästi eikä siihen liittynyt mitään seksuaalista, ei muuta kuin suuri turvallisuudentunne. Viime yönä taas luulen heränneeni siihen, että sanoin sen nimen. Varmaksi en tiedä. Ei ainakaan Jali aiheesta valittanut.

Kuten jo pitkään vapaamme ovat menneet kivasti ristiin. Siellä se nyt on, vuorostaan, työreissussa. Jos saisin itseni kammettua nykyisestä paikasta eroon, niihin uusiin suunnitelmiin, niin voisin enemmän itse vaikuttaa aikatauluihini. Olisiko minusta siihen? Heittäytymään?

Olen nyt siinä risteyksessä, jonka ennustin itselleni jo vuosia sitten: http://auringonympari.blogspot.com/2007/12/unelmat-ja-elm.html

Ylläripylläri

2011-02-16T20:15:00.003+02:00

Olipas Jalilla mukava tapa toivottaa hyvää ystävänpäivää. Leffan jälkeen syömään ja siellä semmoinen napakka riita pystyyn siitä miten minä en käyttäydy niin kuin hänen mielestä pitäisi tai miten hän itse käyttäytyisi - ja totta kai hänellä oikeus huomauttaa siitä ja vaatia minua muuttamaan käytöstäni. Minä otin oikeuden huomauttaa hänelle siitä, ja sitten oltiinkin napit vastakkain. Vähäksi aikaa sovittiinkin ja oli mukavaa useita tunteja, kunnes hän takertui toiseen asiaan ja taas oltiin napit vastakkain. Minä menetin hermoni ja sanoin suoraan mitä mieltä olen näistä pikkuasioista ja hänen mielipiteistään ja kerroin myös, että tässä ei oltais, jos en minä aina jaksais ymmärtää sitä ja selvittää asioita puhumalla.

- Kannattaako? Jali kysyi äänensävyllä joka ei tarvinnut selittelyitä. Jatkoi että hänestä tämä homma ei toimi kun me tapellaan tämmöisistä.

Minä istuin pää pyörälläni ja tajusin että taas vedetään mattoa jalkojen alta. Katoin sitä ja mietin että onkohan se sittenkin niin, ettei me sovita yhteen. Vai ei. Vittu mä en tajua.

Ajattelin, ettei puhuminen tässä tilanteessa enää auta, varsinkaan kun se parin kaljan jälkeen vetää tommosta juttua. Eka kerralla, sillon juhannuksena, se lähti kävelemään kaljapäkin kanssa väärinkäsityksen takia. Toka kerralla, yks yö tultuaan kotiin kännissä ja herätettyään minut, se kysyi oisko pitäny sit jonku muun luo mennä. Ja nyt kolmannella kerralla se miettii jo et mun tarviis muuttaa ehkä muualle. Seuraavalla kerralla se nakkaa mut pakkasessa pihalle ja sitä seuraavalla kerralla joudun sairaalaan?

Se ei osaa puhua silloin kun sen aika ois, mutta sitten kun saa vähän juotavaan niin jo alkaa tekstiä tulla. Ja aivan väärällä tavalla... Meni aika myöhään kun sitten pikkasen avattiin pandoraboxia, mutta eihän siitä saanu ku muutaman sanan ulos. Menee ihan lukkoon jos pitäis jotain ajatuksistaan ja tunteistaan kertoa.

No, kuten aikaisemmillakin kerroilla, jälkikäteen käytös on ollut esimerkillistä. Seuraavana päivänä toi mulle Love-suklaatikkarin (minä otan vastaan ja kysyn suoraan "tarkoittaako tämä sitä, ettei mun tarviikaan muuttaa? se ei vastaa ja katsoo muualle) ja halaili ja suukotteli kolme kertaa enemmän kuin normaalisti. Sitä seuraavana vielä enemmän... Soittelee, että on ikävä ja kaikkea, haluaa puuhailla yhdessä ja auttaa mua, korjailee autoa ja huomioi kaikessa. Minä taas olen vieläkin siinä käsityksessä että voin alkaa haalia muuttolaatikoita. Olemme tietysti töissä täysin eri aikoihin, joten emme juuri näe. Helpottaa helvetisti tätä kommunikaatiota..... Vasta lause "vuoden päästä kun olemme paremmassa kunnossa voimme alkaa harrastaa seuraavaksi tuota lajia" soitti päässäni kelloja ettei tässä ehkä ole pelkkä välirauha kyseessä vaan että se aikoo haudata koko aiheen...

Seuraavaan kertaan asti....

No johan tämä oliki hetken aikaa aivan liian hauskaa....

Ilman käsiä!

2011-02-10T19:49:00.004+02:00

Muutaman viikon sisään olen ollut niin monessa mukana että on monta kertaa tullu semmonen olo kuin lapsena kun oppi ajamaan polkupyörällä - tiättehän, se juuri ja juuri sulanut soratie jolla kevään huumassa harjoitellaan ja sitten yhtäkkiä se alkaa sujua, pyörä ei kaadu vaan maailma kantaa - semmonen olo että haluais huutaa: "Äiti kato - ilman käsiä!"

Olen aika ylpeä itsestäni, on sellainen olo että on oppinut, menestynyt, pärjännyt ja osannut soveltaa käytännössä oppimiaan asioita. Hienoa.

Samalla joihinkin asioihin on mitta täyttynyt aika raakasti. Tänään uutisissa sanottiin että naisen euro on edelleen vain reilu 80 senttiä. Siinä lauseessa tiivistyvät puolet ongelmistani, toinen puoli on taas sitten sitä muuta työhön liittyvää. Onneksi olen ratkaisukeskeinen (?) ihminen, katsotaanpa miten se vaikuttaa käytäntöön puolen vuoden sisällä....

Kade!

2011-01-11T20:46:00.003+02:00

Jännä juttu. Mä olen saanut kaveriksi naisen, jota olen vuosia katsellut niska kenossa ylöspäin ihaillen ja kateellisena. Henkilö on ihana, rauhallinen, sievä, asiallinen, kaunis. Hänellä on omat bisnekset jotka rullaavat hienosti, upea menestyvä mies, he asuvat kartanossa ja sen ympärillä heillä on muuta puitetta vaikka muille jakaa siivoojista keittäjiin... Kaiken tämän keskellä hän on pystynyt säilyttämään luonnollisuuden eikä pelkää tarttua tehtäviin vaikka sotkisikin siinä kätensä.

Miksi olen niin kade?

Joskus luin, että kateellisuus tarkoittaa sitä, että olet pyrkimässä siihen suuntaan, jossa kateuden kohde jo on. Eli sen inhottavan möykyn sisällään voi ymmärtää toisin: tuolla ihmisellä on jotain mitä minä haluan, johon minä pyrin, ja koska hän on jo siellä ja minä en, niin kadehdin häntä. Ja tavallaan voi katsoa myös kateuden kohdetta niin, että tuohon minäkin olen matkalla.

Joskus olisin kirjoittanut, että tuo nainen on kaikkea mitä minä en ja sitten luetellut nuo ominaisuudet. Nyt näen itseni hiukan toisin silmin. Minussakin on hienoja ominaisuuksia, ei ehkä ihan samoja kuin hänessä, mutta sen voi kestää, koska olen kuitenkin täysin oma itseni ja niin on hyvä. Olin kateellinen bisneksistä ja miehestä ja nyt minulla alkaa hiukkasen paremmin mennä itselläkin noilla saroilla. Taloa minulla ei ole eikä muita puitteita, mutta ehkä nekin sitten ajan myötä kehkeytyvät? Ja toivottavasti minäkin selviän tulevista muutoksista yhtä rempseänä ja huumorintajuisena..?

Nyt tuo ihailemani ja kadehtimani ihminen on hyväksynyt minut (siis minut, tavallisen pulliaisen!) kaverikseen ja kutsunut kartanoonsa useampaan otteeseen. Aluksi suhtautumiseni oli ristiriitaista, kuin olisin yleisön joukossa ja tähti osoittaisi lavalta minua ja kääntyisin katsomaan taaksepäin, että ketä takanani olevaan hän osoittaa. Oli myös hiukan vaikea oppia suhtautumaan luontevasti ja olemaan oma itsensä noiden asioiden keskellä ja hänen seurassaan, mutta rempseä minäni on hiukan jo saanut otetta uudesta jalansijasta.

Niinpä katselen edelleen häntä tietyllä tapaa ylöspäin, mutta toisaalta tasavertaisempana. Edelleen ihaillen, mutta sitä hetkeä odottaen, että minäkin olen siellä. Tulevaisuudessa.

Ei sokea pässi?

2011-01-03T18:06:00.002+02:00

Olen aika hämmästynyt mutta myös hiukan säikähtänyt. Onko todella näin...

Olet Sosiaalitaituri

Sanaton viestintä on sinulle kuin äidinkieli. Olet sosiaalisesti lahjakas ja tulet kaikkien kanssa toimeen. Osaat tulkita ruumiinkieltä juuri oikein, oletkin yleensä tilanteen herrana. Kykenet ennakoimaan, mistä toinen haluaa keskustella ja osaat välttää karikoita.

Juuri sen takia soljut tilanteesta toiseen voittajana ja toisten hurmaajana. Ei ole sellaista seuruetta, jossa et selviytyisi, sillä ymmärrät, että asiat eivät ole yksioikoisia.

Varo kuitenkin, että taitosi ei aiheuta sinulle hallaa. Kaikki eivät pidä siitä, että heitä luetaan kuin avointa kirjaa. Ole valmis pettymyksiin.

Etkö ollut tyytyväinen testin tuloksiin? Olisit voinut olla myös amatööritarkkailija, sosiaaliaavistelija tai sokea pässi.

Testi osoitteessa.

Karmeaa...

2010-12-28T22:52:00.003+02:00

Nyt oli Jalin kanssa niin paha kiista sisustuksesta, että olin jo varma, että nyt tämä loppuu. Jalin sanat olivat niin karmeat: "Ikinä koskaan milloinkaan en tule luopumaan noista huonekaluista, vaikka kuinka pyytäisit. Satsaan työkaluihini koska haluan että työpaikallani on viihtyisää, kodin sisustaminen on rahan hukkaa. Jos et pysty tätä ymmärtämään niin ehkä elät väärän miehen kanssa."

Todella karmeaa.

Ei minkäänlaista neuvottelutaitoa, ei minkäänlaista neuvotteluhalua. Ei minkäänlaista elettäkään minun huomioimiseen. Okei, tämä on hänen kotinsa, mutta jos ostaisimme yhteisen niin viimeistään silloin pitäisi kummankin voida päättää asioista, yhdessä.

Ihan viime sekunneilla, kun itkien sanoin ettei tämä ole elämisen arvoista, pieni myönnytyksen ele. Veti minut syliinsä: "Entä jos kysytään voiko ne maalata sulle mieleisiksi jos se väri on se pahin juttu?"

Mitä minä kaapeista, loppujen lopuksi, mutta se asenne on niin hirveä, niin syrjivä, niin piittaamaton.

Muutaman päivän päästä yhteistä mietintää että mitä niille asioille vois oikeasti tehdä. Kohtuullisia vaihtoehtoja. Ehkä sekin alkaa viimeksi tajuta että asioista voi puhua? Vai onko tässä enää minkäänlaista toivoa?

No, on kai. Koska jotenkin tuntuu että päästään kuitenkin eteenpäin. Riitoja on vähemmän ja suurimman osan aikaa ollut taas niin herttainen mies. Mutta on se vain kovapäinen, on se.

Ja työt. Välillä mietin että onko se rahamäärä oikeasti kaiken tämän arvoinen, koko aika huoli päällä eikä kukaan voi tuurata tai jeesata mitenkään, kaikki on minun harteilla. Välillä sen kestää paremmin, välillä huonommin. Välillä todella mietin voisinko heittäytyä pois tästä nykyisestä, sittenkin, ehkä tämä ei ollutkaan se mun haave. Eniten sapettaa se, että muuten niin fiksu pomo on nyt muutamaan otteeseen jo saanut osoitettua ettei arvosta työtäni kovinkaan korkealle. No ei kai siinä olisi arvostamista jos sen vain räpeltäisi vasemmalla kädellä mutta jos oikeasti haluaa tulosta niin työ täytyy tehdä hyvin ja asiakkaita huolellisesti palvellen eivätkä huonosti kohdellut alaiset tee hyvää tulosta - eivät minun alaiset eivätkä ison pomonkaan (esim minä)... Kyllä minun haluni tehdä työ todella hyvin vähenee joka kerran kun pomo tuhahtaa tylysti tai kun joudun kipeänä tekemään töitä tai jättämään tärkeän kurssin kesken kun tuuraajia ei ole. Saati ne illat tai viikonloput kun häiritään työasioilla. Mitenkähän ne on ajatelleet mun lomista selvitä? Onkohan niitä edes luvassa, semmoisia jolloin kukaan ei soita?!

Purskahdus pakko-oireista

2010-12-14T20:45:00.004+02:00

Seuraan mielenkiinnolla pakko-oireisia potilaita telkkarista. Jotenkin se muistuttaa mua omasta elämästäni. On ollut niin paljon asioita joita olen pelännyt, mutta joihin olen pakottanut itseni niin usein, että olen tottunut niihin. Mistä tämä vahvuus löytyy että jaksan...

Miten pysyä yhdessä työpaikassa? Sinnitellen.

Miten hyväksyä ihmisiä lähelleen ja antaa heidän olla siinä vuosia? Sinnitellen.

Miten kestää esimiehen rankka rooli ja siihen liittyvät odotukset? Sinnitellen.

Miten uskaltaa tehdä töitä, tehdä virheitä, puhua ihmisille, olla oma itsensä, ajaa autoa, käydä kaupassa, maksaa ostokset kortilla, avata ovi lukosta, lähteä ulos uudesta asunnosta kun ei tiedä onko varma osaako takaisin...

Ehkä pahin on nykyään (enää?) tuo autolla ajaminen. Alettuani ajaa autolla olen vuosien varrella ihan pikkuhiljaa alkanut tottua siihen. Se oli vaikeata, sillä usein jännitti ihan helvetisti että miten pärjään, miten minnekin mennään, miten jokaisella laina-autolla ajetaan, miten osaan ylipäänsä mitään liikenteessä... Ja tämän tietäen aloin ajamaan työkseni! Siis kuvitelkaa. Otin tieten tahtoen työkseni tehtävän johon kuuluu ajamista vaikka joskus on tuntunut, etten kykene edes kaupassa käymään. Siellä minä olen, oikeiden ammattilaisten keskellä, näyttelen ottavani asiat yhtä lunkisti kuin muut ja mitä enemmän näyttelen sitä paremmin se sujuu. Pikkuhiljaa pelot ovat jääneet entistä enemmän taakse, nyt en enää katsele välttämättä reittejä etukäteen vaan uskon osaavani ainakin jonnekin ja hallitsevani auton niin, että pääsen pois pakoista jonne ajan, vaikka peruuttamalla jos en muuten. Totta kai pelkoja edelleen on, entä jos mokaan ja törmään johonkin kaikkien nähden? Entä jos peruutan vaikka päin tolppaa muiden nähden? - Ja millä tavalla maailma siihen loppuisi vaikka peruuttaisinkin? Yhdellä keikalla yksi kaveri jäi kiinni liukkaaseen risteykseen, sitten toinen. Minä olin ainoa joka ei - tällä kertaa - jäänyt. Mutta huomasin sen, että tosiammattilaiset eivät hermostu siitäkään että jäävät kiinni, koska sitä sattuu jokaiselle joskus. Jännitys ja ahdistus pyörivät sisälläni, mutta laimenevat koko ajan. Minä hallitsen niitä. Sittenkin. Loppujen lopuksi. Ja pärjään.

Kunpa se pärjääminen vain riittäisi, enkä pyrkisi olemaan maailman ainoa täydellinen ihminen... Onneksi tiedostan mokaamisen pelkoni ja täydellisyydentavoitteluni, ja pystyn siksi suhtautumaan koko aika rennommin koko touhuun. Ehkä tämä ei olekaan niin vakavaa... Elämä...

Kaikkea

2010-11-29T19:42:00.002+02:00

Kyllä on kynä taas karannu kauas käsistä. Mutta mistäpä tässä kertoisi. On ollu kivaa ja vähemmän kivaa. Hetkiä jolloin en vaihtaisi elämääni pois mistään hinnasta ja hetkiä jolloin vaihtaisin vaikka mitä (ensisijaisesti miehen) vaikka mihin. :D

Äh, en jaksa tämän enempää.. On vaan niin kaikkea...

Ja kuinka sitten kävikään....

2010-11-08T20:55:00.004+02:00

Onpa tylsää olla yksin kotona. Voiskohan Jalille soittaa. No ei varmaan, sillä on kuitenki huono hetki. Ja jos sillä on huono hetki se lopettaa puhelun äkkiä. Ja sit mulle tulee vielä surullisempi olo. Mitä turhia soittelemaan sille. Se oli koko viikonlopunki niin etäinen ja tyly. Oikeestaan tosi etäinen ja tyly, ja pitkän aikaa putkeen, ei se yleensä muista kiukutella kauaa. Ja nyt ei ollu edes mitään syytä kiukutteluun. Mikähän sillä oikein oli, ei suostunu sanomaankaan. Eli jos se käyttäytyy poikkeuksellisesti koko viikonlopun eikä suostu sanomaan miksi niin se ei varmaan tykkää musta enää. Oikeestaan se muuttui ikäväks vasta sillon kun mä kävin siellä yhdessä paikassa muutaman tunnin, kun tulin takas niin se oli erilainen ku normaalisti. Eli jos jotain on sattunu niin se on tapahtunu sinä aikana. Mitähän siinä on voinu sattua. Hmm. No sehän sano että eksä tuli sitä vastaan yks päivä keskustassa. Eli sitä varmaan alko vanha suola janottaa kun se näki sen ja se on soitellu sille ja nyt kun tuli tilaisuus ku olin pois kotoa niin se tietysti näki sen ja ne harrasti tossa meidän sängyllä villiä seksiä. Tai mikä meidän sänky, ne kai sen on aikanaan yhdessä ostaneet. Hö. Eli se ei tykkää musta enää, haluaa että mä lähtisin ja on alottanu suhteen eksänsä kanssa. Mihinkä mä sitten täältä muuttaisin ja millonhan mun pitää lähteä?

Viesti miehille: NÄIN TAPAHTUU KUN ETTE KERRO MITÄ AJATTELETTE! Mikä helvetti siinä on, ettei aikunen ihminen voi sen verta ajatuksiaan raottaa että estäis näiden katastrofiskenaarioiden synnyn......

Marraskuu

2010-11-02T21:39:00.003+02:00

Vuoden pahin kuukausi alkoi railakkaasti mukavilla ihottumaoireilla. Ihan yhtäkkiäyllättäen ja ympäri kroppaa. Eli kaikki ennallaan.. :D Eioressiä, ei!

Jalin kanssa otettiin perjantaina yhteen ja syydettiin loukkauksia toisen niskaan. Sitten hetki hiljaisuutta ja Jali ojentaa kätensä mulle, vetää syliin: "Me ollaan kumpikin väsyneitä. Anteeksi." Päästin sen sylissä muutaman kyyneleen ja ajattelin että ehkä toivoa sittenkin on. Ja väsyneitä me kyllä ollaan, ihan sippejä, kumpikin tehty kahden ihmisen työt useamman viikon ajan.

Myöhemmin kysyin kaksi tärkeää kysymystä:

Mitkä meidän suhteen suurimmat ongelmat on? "Ei meillä minusta suuria ongelmia ole, muutamia pieniä, kun takerrutaan kumpikin liian tiukasti asioihin."

Onko meidän suhde tarpeeksi vahvalla pohjalla että voimme todella suunnitella yhteisen omaisuuden hankkimista? "Minusta on."

Jälkimmäistä osoittanee se, että Jali nappasi näppärästi lattialle pudonneen luottokorttini ja piteli sitä hellästi sanoen: "Ah, nyt voin viimeinkin brassalla kavereille, että maksan ostokseni vaimon luottokortilla!"

Minä katselen muikeaa miestä ja virnistän: "Sulla on vain yks ongelma: tietääkseni sulla ei ole vaimoa." Miehen muikeilu muuttuu hiukkasen noloksi ja se väittää vain pyöristäneensä, eikö muka voi jo laskea... "Kyllä sun pitäis polvillas olla jos tämä on kosinta." Se väittää olleensa jo pari päivää sitten polvillaan kun korjasi jotain, kyllä se riittää. ;P Vaihdetaan puheenaihetta.

Taas jyrisee

2010-10-27T00:13:00.003+03:00

Olen hommista väsynyt ja sen huomaa. Niin on Jalikin. Tulemme kumpikin kotiin iltamyöhään, minä eka. Ajattelen kuinka pitkää päivää se tekee ja laitan sille ruokaa ja saunan lämpiämään. Sen on aivan otettu. Jää vielä touhuamaan kun minä simahdan sänkyyn.

Herään siihen, että ovet kolisevat. Se kaivaa vaatekaappeja. Sydän jyskää, olen säikähtänyt. Se vie aamun vaatteet odottamaan ja kömpii sänkyyn viereen. Kysyn paljonko kello on. 11. Katson kännykkää ja tajuan: olen saanut nukkua vajaan puoli tuntia, kun olen herännyt tähän jyskäämiseen. Taas kerran. Millon tullaan nelivedolla täydessä kännissä, hyvä että ulko-ovesta sisälle päästen, millon muuten vaan ryskätään ja myllätään. Eikä puhettakaan anteeksipyynnöstä. Ei todella, päinvastoin. Jali on ihan sitä omaa toista laitaansa niin kuin vain se voi olla: SE on suuttunut. Kun kysyn miten se voi perustella sen, että HÄN on suuttunut, kun minut on herätetty kesken unien, niin: "Totta kai oon suuttunut kun valitat mulle ihan turhasta." Eli se, että en tykkää herätä kaikenmoiseen meteliin on ihan turhaa valittamista. Ihmettelen lisää ja se hermostuu: laitetaan kummallekin oma huone ja sänky sinne niin ei tarvii heräillä toisen takia. Tai mene jonnekin muualle nukkumaan, vaikka autoon.

No menihän meillä niin kivasti monta viikkoa. Nyt kävin taas katselemassa vähän vuokra-asuntoja (yhteisen omakotitalon sijasta)... Jos seuraava askel on se, että minä nukun autossa niin kai pakkasten kiristyessä ois fiksumpi siirtyä ihan omaan kaksioon... En silti jotenkin osaa nähdä elämää ilman Jalia. Tuntuu aika orvolta ajatella, että sitä ei olisi. Olisin aika yksin. MItes meidän lomasuunnitelmat, entä yhteiset matkat, yhteiset harrastukset? Ainoa mikä siitä muistuttaisi olisi velka. Sitä olisi varmaan mukava maksella autossa asuen...

Ja mitenkä tässä sitten nukut, häh? Toinen herättää keskellä yötä saatanan kaappeja kolistellen ja sit alkaa messuamaan että mee jonnekin muualle. Kyllä se tasan tarkkaan muistaa kumman nimissä tämä asunto on. Muistaa hyvinkin, juuri tällaisina hetkinä. Ei niinä hetkinä kun siivotaan tai kun jääkaappia tarvitsee täyttää, sillon kaikki on yhteistä.

Olen muuten löytänyt enkelin. Taas yksi tätä samaa sarjaa jota niin moni elämäni mies: hirveän monen mielestä ihan täysi mulkku, mutta mulle todella mukava. Miksi niin käy? Päivät saa huumoria ja valoa näiden väripilkkujen takia, mutta toisaalta vähän pelottaa, hymyilyttääkö jo ihan liikaa kun siltä on taas tullut postia?

Heti aikaa

2010-10-20T21:24:00.003+03:00

Onpas aika taas kiitänyt. Monesti tuntuu, että nyt istahdan kirjoittamaan, mutta sitten ei kuitenkaan saa aikaiseksi kun on niin monta juttua kesken. Nautin kyllä tästä ihanasta hektisyydestä ja tapahtumien tunnusta, mutta unet jäävät edelleen vähän turhan huonoiksi. Yhtenä yönä palasin hyvin elävästi niihin aikoihin kuin odotin, josko JP tulisi. Tiesin että se lähtee jostain paikasta minua kohti, mutta saattaa ihan hyvin ajaa ohi ilmoittamatta. Tunsin unessa kaikkia niitä tunteita joita siihen ajanjaksoon niin tiiviisti kuului, nyt en jaksa tehdä niistä edes luetteloa. Miten hurja määrä energiaa on mennyt kaikkeen siihen turhaan, vatvomiseen, suremiseen, miettimiseen. Nyt vilkaisen oikealle ja näen herttaisen aarteen siinä istumassa, rentoutumassa työpäivän jälkeen.. Kohta mennään yhdessä sänkyyn eikä tarvii juuri itkeskellä tai pohdiskella turhia..

Unen tunnelma oli lohduton ja vaikuttava. Onneksi se aika on takana päin. Huvittavaa kyllä, että olen päivittäin yhteydessä ihmisiin, jotka liittyvät JP:hen, mutta emme ole millään tavoin yhteydessä. Oletan, että joku päivä hommien kautta törmään siihen ja mietin joskus miltä se tulee tuntumaan... Jotenkin ajattelen, että siinä olisi jotain lämpöä. Mutta en tiedä. Jotenkin tuntuu että paha on kadonnut ja vain se hyvä mitä oli jäi mieleen, kumma miten sitä tavallaan antaa anteeksi. Vaikka toisaalta kun muistelee tarkasti sitä loppua, niin ei tunnu niin kivalta.

Yhtä unelmaa

2010-10-04T20:56:00.002+03:00

Väsyttää ja ollu ihan sairaan kiire. En ehdi vastata kommentteihin ja luen ne vasta päivien päästä, kiitos kuitenkin niistä.

Toimari lähti yllättäen viikon työmatkalle ja jätti mut paljon vartijaksi. Soitin perään kun tajusin, etten sitä enää näe tällä viikolla ja kysyin pari tärkeintä. "No mut kai tässä pärjätään...", jatkoin sitten. "Jep, hyvin se menee", mies lohdutti kaukaa. En viitsinyt kysyä että tulenko vielä töihin kun koeaika loppuu nyt. Tulenpahan vain, huomaa sit takas tultuaan ettei pääse enää musta eroon :D

Illat ja aamut (!!) täyttyy omista bisneksistä. Teen töitä kuin hullu, mutta nautin siitä täysin rinnoin (kheh <- väsyneen huumoria). Ainoa mistä erityisesti kärsin on kun unet jäävät lyhyiksi, se ei sovi minulle. Muuten voin puuhata koko päivän.

Tuntuu uskomattomalta että minä saan tehdä kaikkia näitä juttuja. Wau! Minä! Tää on yhtä unelmaa koko juttu! No mutta nyt nukkumaan.

Whee?

2010-10-01T22:34:00.003+03:00

Useampi palaveri sovittu jo koeajan jälkeisellekin jaksolle, kai sitä sitten jatkuu enemmän kuin se koeaikaa jäljellä olevat kolme päivää? Ei ole kenenkään tarvinnut moittia ja hommat tuntuu edelleen itsestä kivoilta, vaikkakin joskus kovinkin rankkaa kun on niin monta miestä huolehdittavana. Mutta semmoinen arka whee. Voisko se mennä näin kivasti...

Nyt kun alkaa olla melkein selvää vettä edessä alettiin Jalin kans katsella kuvastoja sillä mielellä että jos mekin joskus asuttais omassa talossa. Huvittavaa miten yksinkertaista: "jospa ostettais talo?" Kai sitä joulukuussa jo muutetaan? :D

Toivossaeloa

2010-09-28T22:02:00.002+03:00

Vähän rauhallisempaa fiilistelyä vaihteeksi. Jalin kanssa synkkaillut, se jaksaa kääntää mun kiukuttelut vitsiksi ja minä olen sietänyt auki jääviä kaapin ovia ja tietokonemökäilyä. Tarvittaessa napannut avaimet ja poistunut paikalta. Ja kohta Jali perässä, mihin menit, mäkin tuun...

Sitten menee taas päiviä ettei nähdä, yks päivä se piipahtaa paikkakunnalla ja käydään yhdessä syömässä. Se ei ehdi edes kotona käydä kun matkaa on jatkettava.

Minun kalenterini näytti iltatyöjuttujen osalta pitkään aika hirvittävältä ja se vähäkin mitä oli hupeni flunssa-aaltoon. Vasta nyt olen saanut bookkailtua oikeasti tekemistä ja nyt elämä alkaakin vaikuttaa mukavan kiireiseltä. Välillä pitää todella pysähtyä ja miettiä: olenko oikeasti saamassa tämän kaiken? Onko tosi, että voin pitää tuon miehen, saan pitää tämän työn, voin vielä hommailla harrastuksiani iltahommina niin että saan niistäkin rahaa ja tämän kaiken avulla voin rakentaa itselleni taloudellisen perustan, säästää - ja maksaa tuon auton. No, reilun viikon kuluttua on yksi iso asia ratkennut. Nyt alan jo olla aika luottavainen sen suhteen, että hyvin se menee, mutta en silti pysty täysin luottamaan.

No, toivottavasti ainakin pystyn nukkumaan...

Muutosvastarinta

2010-09-13T22:24:00.003+03:00

Jali pussailee vaikka olen kipeänä, sietää silmissään vaikka olen hikinen ja väsynyt, kehuu kun olen ollut niin reipas että olen vähän jaksanut siistiä. Kaupassa olen sille kiukkuinen ja sitten se tekee taas jotain Jalimaista ja yhtäkkiä minä sittenkin nauran sille. Kenelle tahansa muulle olisin kiukustunut. Niin monesti se osaa taittaa ärtymykseni terän. Emme ole riidelleet aikoihin - varmaan yli viikkoon. Parempi niin. Ehkä sitä koko aika oppii tuntemaan toista sen verran paremmin, ettei tarvitse? Tietää että tuollainen se on, kuitenkin. En tiedä.

Muualla ei sitten ole lainkaan niin auvoista. Kun työn raskaan raataja viettää kerrankin (kuumeisen) päivän pois toimistolta, menee kaikki sekaisin. Totta kai puhelimessa päivystetään, mutta ei se näemmä riitä. Mikä siinä on, että aikuisilla miehillä tarvii näemmä koko aika olla joku pitämässä kädestä kiinni? Ja mikä on siinä, että muutosvastarinta on niin järkyttävän kova? Näitä kavereita sais varmasti poimia ylävirrasta kuoleman jälkeenkin, on ne sen verta vastarannankiiskiä... Ja veikkaisin että vaikka potkut antaisin niin silti pyörisivät nurkissa, ihan vaikka vaan kiusallaan?! Onko kaikki muutos väistämättä pahaan päin, onko se luulo meissä sisäänrakennettuna? Entä tällaiset kuin minä, jotka siinä vaiheessa kun elämä alkaisi monella tavalla seesteytyä sekoittavat itse pakkaa, eivät anna itselleen hetkenkään rauhaa?

Onko sittenkin niin, että se viallinen geeni on minussa ja minun tulisi ymmärtää muita, eikä niin päin, että muut ovat jarruja kehityksen rattaissa? Minähän puksutan aina eteenpäin täysillä olipa suunta mikä hyvänsä ja olen kai itse totuttanut itseni vuosien kovalla koululla, kiertolaiselämällä ja liftireissuilla ja kaikella muulla siihen, että minä en ansaitse enkä minä saa. Minä en ansaitse nukkua pehmeällä: minä nukun kovalla. Pelkkä lakana lattialla. Kesti kaksi vuotta. Minä muutan jokaisen jutun perässä, koska minun täytyy olla valmis lähtöön - en pohjimmiltani uskalla pysähtyä enkä ansaitse sitä rauhaa minkä pysähtyminen mahdollisesti tuottaisi. Kesti yksitoista vuotta. Nyt olen pysähtynyt. Tai ainakin hidastanut. Jalin sylistä ja hänen sukunsa parista olen löytänyt paikan, jossa voin oikeasti olla haluamatta muualle. Milloin tämä harha loppuu? Ja kenen takia?

Jos/kun loppu tulee voin tietysti itsekin vilkaista peiliin. Ehkä en taaskaan suonut sitä itselleni. Täytän (pitkään tyhjänä ollutta) kalenteriani nyt bisneksillä. Osasyynä se, että Jali on kuitenkin monesti viikot reissussa ja minä en malta istua yksin kotona. Osasyy se, että Jali viimeinkin pääsisi kaipaamaan minua kotiin. Tulevasta sitä vähän briefasin ja se tuumasi etteihän me nähdä kohta enää koskaan. Minä virnistin takaisin, että sittenpä tiedät miltä se tuntuu kun istuu yksin kotona, muutetaan vielä jonnekin missä mun tutut asuvat ja jää sitten yksin kotiin odottelemaan. Kyllä se tietää mitä meinaan.

No, kohta yksinäiset illat ovat luksusta... Nyt alkaa jo tuntua siltä että usuttaisin sen mieluummin kavereiden luo että voisin röhnöttää kaikessa rauhassa eikä varsinkaan tarviis kuunnella kun se pelaa tietokonetta kauhean älämölön kera...

Ei se tällaista olis JP:n kanssa ollut. Never ever. Mutta voi hyvänen aika niitä silloisia puhelinlaskuja.... :D

Väsymystä

2010-09-07T21:45:00.003+03:00

Väsyttää. Epäilyttää pärjäänkö. Epäilyttää hyväksytäänkö minut. Epäilyttää ja pelottaa kaikki. En jaksa tämmöstä suorittamista, enkä sitä että suoritan lähinnä itselleni. Kai. Mietin jo miltä tulevaisuus näyttää jos kuitenkin menetän paikkani. Hermostuttaa ihan saakelisti. Vihan voimalla mietin, että pärjään kyllä, perkele. Itsenäisyydestähän minä olen aina haaveillut, sittenhän sitä ois roppakaupalla. Enkä perkele alkaisi enää keneltäkään töitä kerjätä, pistäisin omat bisnekset pyörimään niin että muut jäisivät jalkoihin. No, niinpä niin...

Toissayön unessa Jali häippäs omaisuuden kera. Ahdistus oli kamala.

Väsyttää ja masentaa tämä samperin syksy. En jaksa tätä enkä pimeyttä enkä koko pitkää talvea. En tykkää.

Seison takanasi

2010-09-02T23:02:00.003+03:00

Tänään olen ollut reipas työpäivän jälkeen. Liekkö asialla jotain tekemistä sen kanssa, että ensimmäistä kertaa uskallan pikkuisen luottaa siihen, että minut todella pidettäisiin tuossa paikassa. Sain tehtäväksi suunnitella tapahtuman joulun alle. Vieraslistan perusteella olisin itsekin mukana. Ja jos olen mukana, olen vielä töissä.

Lisäksi pomo otti kantaa yhden alaisen kanssa kesken olevaan tilanteeseen: "Sinä olet hänen lähin esimiehensä ja seison päätöksesi ja sanojesi takana. Omasta puolestani voin kertoa hänelle, että olen antanut sinulle toimintarajat, joita on noudatettava ja nämä muutokset johtuvat siitä. Tarvittaessa valistan häntä myös siitä, että mikäli hän ei ala yhteistyöhaluisemmaksi sinun kanssasi niin hän on tässä firmassa heikoilla, koska sinä olet se jonka kanssa hänen pitää tulla juttuun voidakseen työskennellä täällä. Tämän enempää en asiaan osallistu, kaikki muu hoidetaan sinun kauttasi."

Jos antaisin reaktioideni näkyä niin nyt olisin jähmettynyt heti paikalleni, mutta käytännössä tulin kotiin ja odotin iltaa ennen kuin aloin prosessoida noita sanoja. Mikäli en hirveästi muunnellut kuulemaani, niin sanojen viesti olisi se, että pomo irtisanoisi ennemmin nyt hiukan hankalaksi heittäytyneen entisen lempparityöntekijänsä kuin minut. Tuntuu karun suoraviivaiselta näin sanottuna, mutta teki todella hyvää kuulla että hän seisoo päätösteni takana. Kaveri on fiksu ja hyvä työntekijä, eikä erottamiseen oikeasti ole syitä, hän on vain pahasti muutosvastarinnan kourissa. Pomon sanoilla ja tärkeysjärjestyksen osoittamisella hänet saa todennäköisesti hyvin ymmärtämään missä mennään.

Joskin parin kuukauden kitinä ja marina vaimeni selvästi kun taas kerran sen epämiellyttäviä äänensävyjä kuunneltuani huomasin omasta reaktiostani, että mitta tuli täyteen. Olen tähän asti ottanut häneltä vastaan paljon turhaa marinaa (esim siitä että teen työni) vain silkasta arvostuksesta pomoni mielipiteitä kohtaan, koska olen tiennyt että hän arvostaa henkilöä. Kun marinan kuuntelu riitti niin sanoja ei tarvinnut hakea. Kesken tyypin ärinän karjaisin puhelimeen, että "NYT!!! Nyt puhut asiallisesti minulle.". "Enhän minä..." Suurin kiukku oli jo laantunut ja keskeytin jämäkästi: "Äänensävysi eivät ole kovin ystävällisiä, puhut minulle kunnolla." Ärinä loppui saman tien ja sävyt muuttuivat sellaiseksi kuin uskon miehen oikeasti olevan: "Anteeksi, en tarkottanut sanoa mitenkään ikävästi, minua vain harmittaa." Anteeksipyyntö tuntui aidolta ja siitä lähtien mies on osannut asetella sanansa harkitummin. "Selvä, ymmärrän, mutta nyt selität asian rauhallisesti ja sitten mietitään mitä tehdään."

Esimiehen tehtävät ovat monella tapaa haastavia. En voi pakottaa muita tekemään asioita, mutta minun on saatava heidät tekemään ne. Siinä tasapainoillaan koko aika: ollaan yhtä aikaa hyvä ja paha poliisi, vedotaan henkilön omaan kunnian- ja vastuuntuntoon ja pyritään ansaitsemaan kunnioitus niin että yhteistyöstä tulee hedelmällistä. Minä pyrin siihen pääasiassa oikeudenmukaisuudella, rehellisyydellä, huumorilla ja joustavuudella, mutta tarvittaessa olen kyllä terävä, jämäkkä ja vaativa. Jälkimmäinen puoli on näemmä joillekin yllätys, kun ovat tottuneet siihen että olen rento, mutta jos käskyt eivät muuten mene perille niin täältä kyllä pesee. Varsinkin näin nuorena naisena joutuu joskus ottamaan todellista kovemman roolin, että ajatus menee miehillä perille. Myönnän täysin, että tiedoissani on vielä rutkasti puutteita ja siksi onnistuminen on mahdollista vain yhteistyössä heidän kanssaan jotka ovat tehneet näitä töitä vuosikausia. Mutta vaikka he voivat opastaa minua joissakin asioissa minä olen ainoa joka näkee koko kuvion ja joka viime kädessä päättää mitä tehdään - tai ainakin vastaa seurauksista - ja se ei saa unohtua heiltäkään.

Puh, tulikohan nyt koko ajatuslaari tyhjennettyä niin ettei enää sängyssä tarvitse asian kanssa painia?

How do you like me now?!

2010-08-30T21:25:00.003+03:00

Jokin minussa pyrkii näyttämään kaikille. En pitänyt alastomuutta luonnollisena asiana enkä riisuutunut muiden nähden mielelläni - aloin alusvaatemalliksi. Pelkäsin ajaa - tein siitä ammatin. Koen ihmisten kanssa vuorovaikuttamisen välillä kovin haasteelliseksi - teen työtä ihmisten kanssa, eri suhteissa: osa asiakkaita, osa samalla viivalla kanssani, osa alaisia, jne. Pelkään miehiä ja kaikki miessuhteeni ovat olleet haasteellisia - työskentelen miesvaltaisella alalla.

Tämä on toisaalta kunnioitettavan sisukasta itsensä haastamista, mutta kun siitä tulee kokopäiväistä yrittämistä, niin se alkaa todella käydä työstä... On mukava ajatella, että edes Jalille kelpaan tällaisena, vaikka olisin työtön ja tekemätönkin. Itselleni en.

Joku päivä, joku päivä... Joko pääsen tästä tarpeesta näyttää tai mahdollisesti pääsen sanomaan: How do you like me now?!

Pelkoa

2010-08-26T21:27:00.003+03:00

Pari viikkoa kului päänsärkyjen maailmassa. Taas. Välillä tulee näitä aikoja. On väsyttänyt ihan järjettömästi, työpäivän jälkeen olen kaatunut kotona sänkyyn. Kaippa se ressistä taas tulee, kuormitan itseäni näillä ihme tempauksillani.

Tunnen olevani töissä jo kuin kala vedessä, pärjään tyyppien kanssa ja tiedän mitä tehdä. Ongelmista selvisin kesällä yksinkin, nyt kun on apua, onnistuu vielä paremmin. Silti tuntuu vähän oudolta. Pelkään todella kovasti, että hommat loppuu taas minun osalta. Tilannetta ei auttanut yhtään se, että tänään omistaja sanoi, että jos myynti huononee jonkun on lähdettävä. Tiedän kyllä kuka on uusin. Perkele. En tiedä miten kestäisin sen nöyryytyksen taas kerran. Ilman Jalia en kai mitenkään. Tuntuu uskomattomalta, että se jaksaa uskoa minuun vaikka itse en uskoisi piirun vertaa.

Ja tavallaan on hyvä tietää, että vaikka joutuisinkin tuolta pois, oma yritys takaa että minulla on jotain tekemistä. Pelkkä työttömyyskorvaus ei kiinnosta, sieltä tulee taistelun jälkeen tilille tippa rahaa, mutta päivät olisivat kuitenkin ihan yhtä tyhjiä. Yrittäminen antaa mahdollisuuksia. Vaikka alku on kyllä ollut aika surkea. Rahan suhteen jännittää eniten. Miten tässä käy?

Jalin kanssa on ollut monta päivää tosi kivaa. Yks päivä ajeltiin auringonlaskua kohti ja se veti auton parkkiin että voitaisiin ihastella sitä käsikädessä. Eilen katselin sen innosta hehkuvia nuoren pojan kasvoja ja hymyilin itsekseni. Rakasteltiin ja sen huulet tuntui tosi pehmeiltä. Maattiin selällään vierekkäin ja sanoin miten tähän tottuu että on joku, jonka kanssa jakaa, jonka kanssa olla, jonka kanssa nukahtaa. Aivan, se sanoi, yksin on ihan mukavaa hetken aikaa, mutta aika nopeasti alkaa kaipaamaan, varsinkin kun menee yksin sänkyyn. Käperryttiin sylikkäin peiton alle - kuuman kesän jälkeen viileät ilmat pakottivat eilen varustamaan sängyn oikealla peitolla. Oli mukavaa.

Toissayönä näin unta, että se oli uima-altaassa rakastelemassa jonkun thaitytön kanssa ja viime yönä, että sen veli hiplasi mua eikä se viitsinyt estää sitä, viimein tuli sanomaan, että et todella saa hiplata sitä jos en saa olla mukana. Eli ahdistaa vähän silläkin saralla, menettämisen pelkoa?

Miltähän mun elämä maistuis jos uskaltaisin olla pelkäämättä?

Kyyneleet poskille päätyneet...

2010-08-22T12:32:00.003+03:00

Eilen makasin illalla pitkään Jalin sylissä sen kädet tiukasti ympärilläni ja mietin asioita. Kuten sitä isoa sientä jonka näimme metsässä. Isoa tattia. En ole koskaan nähnyt vanhaa tattia, jossa ei olisi matoja. Onko sellaisia? Tuleeko kaikkiin vanhoihin tatteihin väistämättä matoja? Käykö ihmisillekin niin? Tuleeko meihin iän myötä inhoja matoja, tulemmeko mekin täyteen niiden jälkiä, käytäviä ja kuiluja, mustummeko mekin sisältä käytävien reunoilta... Emmekö mekään enää sitten kelpaa?

Tuli mieleen Semmareiden kappale Pienet linnut... Oksille jäätyneet... Kun lintu jäätyy oksalle kiinni, höllentyykö sen ote yhtään? Kierähtääkö se oksalla pää alaspäin?

Eilen sovimme Jalin kanssa lähtevämme kotoa klo x. Kellon tullessa tuon verran Jali istui tiukasti koneen ääressä. Yritin kerran huutaa sitä, mutta se ei kuullut. Lämmittelin tunteitani puolisen tuntia, ennen kuin kävelin paikalle kysymään meneekö sillä kenties vähän ajantaju. Saatiin kipakka keskustelu aikaan ja Jali ilmoitti ettei huvittaisi melkein lähteäkään "kun oot tuommoinen". Meinasin sanoa että ei sitten mennä, mutta ajatus kotona nyhvöttämisestä etoi niin paljon, että olin hiljaa. Kerroin että minusta on epäreilua, että hän voi suuttua minulle siitä, että hän itse rikkoo sopimuksen. Tylysti ja tyypillisesti Jali vastasi, ettei ollut kirjallinen sopimus, joten ei ollut pitävä. Jäin huuli pyöreänä katsomaan joku aika sitten niin lempeää miestä. Eikä mennyt kuin pari minuuttia kun hän tuli halaamaan pahoittelevan oloisena - kuitenkaan anteeksi pyytämättä. Puhui sen jälkeen todella normaalisti, kun taas minulla kaikessa hiljaisuudessa vierivät kyyneleet poskille.

Unien varjot

2010-08-21T11:26:00.002+03:00

Yhtenä aamuyönä Jali lähti taas työreissulle varhain. Jäin yksin sänkyymme palelemaan. Ja silloin hyökkäsi JP. Se tuli lujaa unien varjoista ja hyökkäsi suoraan päälle. Ensin näin sen auton ja kohta se oli jo sylissäni, isona, kovana, vahvana. Muistin miltä tuntuu pitää kiinni miehestä jossa on mittaa, mietin mitä sanon Jalille tästä, miten selitän mitään. Mutta sitten antauduin vain hetken huumaan, joka ei kyllä siitä hirveästi yltynyt, mutta oli sinänsä jo riittävää.

Herätessäni olin pettynyt ja surullinen. Miksen vieläkään unohda, miksen vieläkään pääse yli. Miksi se voi milloin tahansa tulla ja häiritä rauhaani. Elämäni on nyt kymmeniä kertoja parempaa kuin niinä repivinä ja rikkovina aikoina, jotka eivät millään muotoa tarjonneet tyydytystä, ja silti sen iso kroppa päälläni, sylissäni, kourissani, tuntuu unessa ainoalta oikealta.

Nyt monta päivää myöhemmin unikuvat häiritsevät minua edelleen. Jali on pienempi, hennompi, jäntevämpi, ytimekkäämpi ja niin erilainen. Se on pääsääntöisesti hyvä, herttainen, tuttu ja alan tuntea sen suupielen asennosta mihin suuntaan asiat alkavat kallistua. Se tuo elämääni valoa, se on joku jonka kanssa todella jakaa, sen seurassa uskallan kokeilla rajojani, tehdä asioita joita normaalisti en tekisi/olisi tehnyt. Käyn uimahalleissa, ajan autoa, pelaan pelejä, jopa saunon, grillaan, syön makkaraa, kävelen luontopoluilla. Minulle on rakentunut ärsyttäviä rajoja jotka ovat estäneet minua tekemästä monenlaisia asioita. En normaalisti pelaa, koska en halua hävitä enkä asettaa itseäni naurunalaiseksi - Jalin kanssa se voi kuitenkin olla mukavaa. Ei se mitään - tässä seurassa - jos en osu palloon tai jos vastaan väärin. (Suku huutaa päässäni perhanan taukkia ja vitun idioottia...) Sama juttu on autolla ajamisessa, ajan kyllä yksin ja vieraiden kanssa, mutta kaikki kyydissäni olleet läheiset (= sukulaiset, jotka muutenkin ovat kieroja) harrastavat jatkuvaa sivusta ajamista ja haukkumista, minkä takia en yleensä aja kun tutumpia on kyydissä. En kertakaikkiaan jaksa enää ottaa sitä palautetta vastaan. Jalin kanssa ajaminen on paljon mukavampaa, se on koko aikana puuttunut kai neljä kertaa ajamiseeni ja jokaisesta niistä olen tietenkin saanut asianmukaisen raivokohtauksen ja selittänyt sille, miten en jaksa kuunnella sellaista hidasta nyt paina kaasua nyt käännä tai älä käännä -juttua, sillä jos haluaa ohjailla niin istuu ratin taakse, muuten liikkeet päätän minä jolla ratti on käsissä. Se kuvittelee auttavansa mutta ei todella, mutta se johtuu varmaan eri taustoistamme. Keskittymiskyky kärsii paljon jos joutuu koko aika miettimään miten toinen haluaisi minun tekevän ja mitä minun sen mielestä pitäisi tehdä, ei siinä enää ehdi liikennettä miettiä. Ehkä Jalilta ei tulisi sitä ryöpytystä ja vittuilua ohjeiden perään niin kuin suvulta, mutta silti regoin samalla tavalla.

Aamun valossa käännyn sängyssä katsomaan sen selkää ja kiedon käteni sen ympärille. En muista että kenenkään muun kanssa olisin tehnyt niin. Se saa viedä minut kauemmaksi JP:stä. Se saa tietämättään taistella sitä vastaan. Olen puhunut sille siitä kerran ja sen kuullen toisen kerran. Niin vähän. Se ei varmaan aavista miten läsnä mies edelleen viikoissani on.

Viime yön unissa olin leiriytynyt vuorelle viiteen telttaan, joiden purkaminen oli vaikeaa ja alas kantaminen vaikutti mahdottomalta. Mitä vittua tein vuorilla niin tiiviisti leiriytyneenä? Siskoni kävi paikalla mutta viipyi vain hetken ja lähti kepeästi pois. Alas lähtivät portaat, joihin mentiin portin kautta, johon piti olla kortti jolla portti aukesi. Oliko minulla? Pääsenkö pois? Portaiden alkupää oli järkyttävän liukas ja hutera ja minua pelotti ylipäänsä lähteä niihin, mutta ensin olisi pitänyt pakata kaikki viisi telttaa. Suunnittelin niiden nakkaamista vuorelta alas niin että jäävät auki, ilmavirta olisi saattanut kantaa ne kivasti alas asti. Mutta se pelko, se liukastumisen, putoamisen pelko oli hurjaa. Olenko vieläkin niin ylhäisessä yksinäisyydessäni?

Siksi

2010-08-14T14:39:00.002+03:00

Taas monta päivää mennyt niin että puolet päivästä jatkuvaa kärttyilyä. Puolin ja toisin, aina toinen tekee jotain mistä toinen vetää herneet nenään ja me ei osata päästä siitä yli. Sen on pakko päästä huomauttamaan mulle siitä ja tuosta ja tästä ja minä en tunnu tekevän asioita sen mielen mukaan, joten silloin tietysti teen ne väärin. Mikä ei mene mulla jakeluun.

No, illalla kesälomareissussa hotellissa menossa nukkumaan, tunnelma tiiviin päivän jälkeen tarpeettoman kireä ja mulla kurkussa inhottava pala osoittamassa sitä kuinka ei taaskaan ole mennyt niin kuin minä olisin toivonut, ei astella samaan tahtiin polkuja pitkin, ei olla onnellisia yhdessä eikä käperrytä muutamasta vapaapäivästä iloisina sylikkäin ihanan hotellihuoneen isoon sänkyyn nukkumaan. Ei auta kulissit, ei hieno miljöö, ei mikään.

Yritetään siinä kireän tunnelman varjossa jotenkin sorvata muutamilla eleillä pientä ystävyyttä takaisin välillemme. Se tarjoutuu vaihtamaan mulle mieleisen kanavan, minä en halua katsoa koko tv:tä kun ei siihen kotonakaan tuhlata aikaa. Pala painaa kurkussa kun käperryn peiton alle yksin. Se laittaa television kohta kiinni ja painautuu peiton läpi selkää vasten, sen käsi etsii peiton reunan ja kiertyy ympärilleni, se nostaa koko peiton ja sen alaston kuuma vartalo lämmittää kylmää ihoani. Se antaa suukon olkapäälle ja sanoo hyvää yötä. Pieni toivo alkaa taas elää. Sisällä alkaa lämmittää.

Sen ote kiristyy ja kohta se nousee suutelemaan minua. Painaa otsansa otsaani vasten. Naurahtaa. "No?", kysyn. "Tuli mieleen sarjakuva. Nemi. Siinä se Nemin kaveri on sen sen poikakaverin kanssa ja pitkin päivää se katselee sitä miestä kun se touhuaa mitä nyt miehet yleensä touhuaakin ja miettii "Miksi?" ja viimeinen ruutu on sellainen missä ne illalla käpertyy sylikkäin sänkyyn ja sitten se tyttö ajattelee, että "Siksi.".

Ei tainnut mies tietää kuinka oikeassa oli. Tai sitten tiesi.

Fiiliksellä

2010-08-09T21:06:00.003+03:00

Enää en jaksa saattaa sanoiksi asti pettymyksiäni Jalin suhteen. Samoin ei tule kirjoiteltua iloisemmista asioista. Jotenkin kaikki vain kiertää kehää: se on suurimman osan aikaa ihana, mutta... On vähän kuin kahlaisi vedessä, yhtäkkiä saattaa astua äkkisyvään, kohtaan joka on toista metriä syvempi kuin edellisellä askeleella. Niitä ei aina osaa ennustaa, vaikka alan pikkuhiljaa arvata jo osan tilanteista. Pelottaa että olen tehnyt väärän valinnan ja silti 95 % ajasta en vaihtaisi pois. Se 5 % tuntuu kuitenkin 150 prosenttiselta, silloin kun se on päällä.

Töissä menee mukavasti, olen tottunut saappaisiini ja pikkuhiljaa rakennan aika hienoa pyramidia. Alan ehkä hiukan uskoa siihenkin, ettei minua heti potkaista pois, mutta kahden kuukauden päästähän vasta voin olla siitä varma. Siinä ohessa olen viimein astunut jättiaskelen unelmiani kohti. Se voisi muuten huimata ja ehkä jälkikäteen siltä tuntuukin, mutta tässä vauhdin huumassa ei ehdi juuri tunteilemaan, nyt vaan tehdään. Fiiliksellä ja äkkiriskejä ottaen, mutta kovaa vauhtia eteenpäin.

Ja tästä syystä asioista on turha kirjoittaa: en voi sanoa yhtään enempää kuin näitä pyöreitä lauseita, joten ei oikeastaan ole järkeä yrittää kuvata mitään. No, tiedättepähän että kaikki on tavallaan ennallaan.

Surullinen aamu

2010-07-31T09:24:00.003+03:00

1000. postaus. Wau. Tosin joskus pikku puuskassa tuli poistettua aika monta.

Heräsin tänä aamuna perusteellisen surullisena. Itku puski läpi unien aikana pitkin aamua. Suihkussa yritin miettiä mistä tuli niin elämätön, niin menettänyt, niin lohduton olo. Muistin unen pätkiä huvipuistoista, sukulaisista, kavereista, kaikki oli muuttunut ja mikään ei ollut niin kuin ennen. Muistin monta muutakin seikkaa, jotka yhtäkkiä näin surullisina asioina, oli entisiä työkavereita, jotka eivät enää millään ottaisi minua takaisin (näin ajattelin), oli paikkoja joissa en saanut nukkua, sänkyjä jotka hajosivat alta, ihmisiä jotka työnsivät minut pois läheisten luota. Kaikki yhdessä oli totta kai tällaisen yhtäkkisen mielessäni on syksy -puuskan arvoisia, mutta minusta tuntui, että jokin puuttui vielä.

Sitten muistin:

Seison lavan vieressä ja katselen sillä työskentelevää pitkää ja komeaa tuimaa miestä. Siinä on JP, niin kovin kovin pitkästä aikaa. Se huomaa minut ohi vilkaistessaan, katse palaa takaisin kuin magneetin vetämänä ja hän tunnistaa minut. Huolimatta vuosista ja hiusten väristä, huolimatta kaikesta se tunnistaa heti. Kasvoilleni alkaa levitä hymy, onni alkaa valua minuun kuin kuuma vesi jäähän. Ja ennen kuin henkäystäkään ehtii kulua se sanoo kuuluvalla äänellä: "Never ever. Not on my watch." Ja äänensävy ei jätä mitään epäselväksi. Ei. Ei ole mitään mihin palata, ei mitään mistä saada lämpöä. Ei enää. Hän ei anna sen tapahtua.

Ehkä tämä on se viimeinen kerta kun näin JP:n. Unessa. Lähellä yhtä vuosipäivää.

Aloin miettiä, että on jo kohta vuosi siitä, kun tapasin JP:n viimeksi. Aloin etsiä tekstiä täältä blogista. Ja tajusin, että siitä on kohta kaksi vuotta. Kohta kaksi?! Aika menee niin nopeasti. Ja silti ei ole kai viikkoa, etten sitä jotenkin ajattelisi. Mutta kyllä tämän asian kanssa nykyään jo paremmin elää, hei mehän oltiin rakastavaisia, mitä sitä katumaan. Paitsi tällaisina surullisina aamuina.

Järkytys

2010-07-22T19:09:00.003+03:00

Järkytyin tänään ytimiäni myöten, kun työkaveri yhtäkkiä yllättäen hieroi muutaman sekunnin todella jäykkiä hartioitani.

Olemme puurtaneet hyvin vähällä henkilömäärällä tätä loma-aikaa eteenpäin ja se alkaa todella näkyä kun työmäärä on noin kolmen ihmisen... No, minullahan se näkyy hartioissa ja olenkin taas saanut muistaa miltä kipu tuntuu. Tuleehan sitä ähistyä ja venyteltyä vähän pöydän äärellä, mutta en arvannut näyttäväni niin kipeältä, ennen kuin mies tuolla tavalla tunkeutui henkilökohtaiselle alueelleni helpottaakseen oloani.

Auttoivathan ne muutamatkin sekunnit - hartioita ainakin. Siitä eteenpäin olo on muuten ollut todella kummallinen. Olen kai yleensä niitä likkoja jotka tuollaisella hetkellä näppäävät ensin lujasti sormille ja sitten kysyvät että anteeksi oliko jotain asiaa. Nyt, työkaverin ollessa kyseessä, en voinut antaa vaistoille tilaa. On ihan sellainen tunne kuin olisi tapahtunut jotain suurta ja hirveää, melkein kuin olisin pettänyt Jalia tai mennyt liian pitkälle muuten. En hittosoikoon tiedä, hänhän sen teki, en minä. Pahinta ehkä että en estänyt ja että että hänen otteensa oli oikein hyvä.

Mutta kun ne hartiat nyt vain sattuvat olemaan täydellisesti minun omaisuuttani. Ja minuun ei kukaan koske ilman lupaa. Ei kukaan. Ei enää.

Avautumista

2010-07-18T02:04:00.003+03:00

Jali jatkaa erityisen herttaisena oloa, vaikkakin on noin kuusi päivää viikosta töissä ja useimmiten reissussa... Sitäkin mukavampi on nähdä se kun pystytään toimimaan yhdessä ja meillä on mukavaa. Töistä en urputa, ne vie ja asia on selvä, mutta vapaa-ajan menot joissa se rientää liikenevän ajan tuppaavat raivostuttamaan. Jäljitän edelleen tämän erityisen ihanuuden juhannukseen ja sen kaljojen särkemiseen. Se oli joku käännekohta, hetki jolloin alettiin kulkea taas samaan suuntaan? En tiedä mitä taustalla on, minkälaisia erouhkauksia ovat eksän kanssa huutaneet ja ovatko lie asuneet eri huoneissakin, mutta jotain se Jalissa herätti, ensin pahaa ja sen jälkeen hyvää.

No, kun Jali on niin paljon poissa, niin onpahan minulla ainakin sitten sitä nykyään niin kuuluisaa "omaa aikaa". En ole kyllä koskaan oikein käsittänyt että mitäs vittua se nyt oikein meinaa. Jos ihminen päättää hankkia perheen niin eikö se oma aika ole sen perheen parissa/kanssa/"kanssa samassa talossa" puuhastelua muodossa jos toisessa? Mitä siinä sitten enää ukistaan siitä, että pitäis saada viettää iltoja/päiviä/viikonloppuja/kuukausia/vuosia ilman sitä työllä ja vaivalla hankittua perhettä, että voidaan toteuttaa itseä/meditoida/viettää omaa aikaa... Blaah, sanon minä, BLAAH!

No, tämä urputus johtuu minun osaltani nyt tietysti siitä että olen ihanaisessa kännissä hyvässä seurassa omassa kotonani yksin... Iltaan on mahtunut monenlaista ajatusta, joista kaikki eivät ole olleet julkaisemiskynnyksen ylittäviä, mutta tässä vaiheessa humalaa minulla on iloinen mahdollisuus myöntää, että en laisinkaan muista mitkä niistä kuuluivat mihinkin, ja voin julkistaa kaikki:

Jali on ihana, monella tavalla. Ah. Sen kanssa on herttaista, rauhallista turvallista ja siinä on voimaa. Joka ei näy ulospäin, mutta joka tuntuu. Perskules.

Olen nähnyt unia Kolliksesta. Tässä humalassa olen muistellut sitä ja niitä "meidän biisejä". Jotenkin hurjaa, vaikkakin hyvin mennyttä. Siinä oli jotain.

Olen ajatellut paljon JP:tä. Tiedän että se on edelleen elossa ja että sillä ilmeisesti menee ihan hyvin. Se tietää mitä minulle kuuluu - kysymättä, kiitti vitusti yhteiset "ajattelevaiset" tutut... Vanhojen suosikkibiisien myötä olen muistellut meitä, sitä miten voimakkaita, lähtemättömän vaikuttavia, jotkut meidän kohtaamisista olivat. Jalin kanssa tavataan tietysti yhdessä asuessa usein eikä paniikkia toisen menettämisestä ole ihan jatkuvasti, joten huippuhetketkin ovat tavallaan tasaisempia, mutta se sopii minulle. Olen kuin riisunut sen epätoivon harteiltani, kuin viitan, ja astunut tähän parempaan elämään. Silti ne itkuiset, raastavat kohtaamiset JP:n kanssa säilyvät muistoissani, ja se sähkö joka välillämme kiehui... No, ne inspiroikoon minua uusiin teksteihin ja antakoon minun ymmärtää maailmaa ja ihmisiä paremmin, mutta toivottavasti en koskaan enää uppoa mihinkään vastaavaan suohon. Ja silti toivon, että joku ilta jollain huoltsikalla olisimme yhtä aikaa ja katsoisimme mitä mistään on jäljellä.

On jotenkin sellainen luomisen tuska, joita ennen oli todella paljon useammin, nykyään olen aika seesteinen ja rauhassa. Tiedättehän, ei onnesta voi kirjoittaa yhtä paatoksessa kuin surusta ja tuskasta. Kollis, JP ja ne muut ovat minulle tavallaan väylä luomiseen ja polku syvälle itseeni. Tai ehkä oikotie minuun, väylä suoraan niin raakoihin asioihin, ettei niitä voi ymmärtää siitä kohti katsellen. Ehkä niihin pitää kulkea pitempää ja hitaampaa kautta, ihan toisenlaista reittiä, samalla esteitä purkaen, lavasteita kaataen, että näkee mistä todellisuudessa on kyse, että voi ymmärtää. Ehkä Jali kulkee kanssani juuri sitä oikeaa tietä pitkin.

Pelkään vain, ettei se todella näe minua. Näe kaikkia niitä puolia joita minussa on. Ja luoja tietää että niitä riittää.

Alaisten kanssa on mennyt hyvin. Alan tuntea heidät, ominaisuudet, taidot, työtehtävät, ja se helpottaa äärimmäisen paljon toimintaa. Alan aavistaa miten kellekin puhua, mistä narusta minkäkin hepun kohdalla vetää. Toisen kohdalla kannattaa kysyä vuoronvaihdon kohdalla, että "sinuahan kiinnostivat ylityöt, nyt tarvittais miestä joka pystyis sellaiseen" ja toiselle kannattaa samassa tilanteessa tarjota "sinähän halusit tällain kesäaikaan mahdollisimman paljon vapaata, jos ottaisit tämän homman nyt niin saisin järjestettyä sulle jotain kivaa", vaikka samasta asiasta ois periaatteessa kyse, ero olisi vain tarjoamistavassa. Nautin ihan suunnattomasti siitä, että saan pidettyä tyyppien kanssa hyvät välit ja huumorin mukana hommassa ja siitä, että samaan aikaan pystyn täyttämään asiakkaiden tarpeet ja vastaamaan kysyntään. Tämä on Sitä Jotain, syy miksi aikoinaan lähdin opiskelemaan ja mitä varten olen kestänyt kaikki nämä vuodet. Nyt vain, kännipäissäni, tekisi mieli kertoa miehille enemmän itsestäni: mistä olen tullut, kuka olen. Yhden linkin avulla ymmärtäisivät niin paljon enemmän ja tietäisivät, että huolimatta tilanteista ja tehtävistä joku on aina heidän puolellaan. Sillä vaikka minun tehtäväni on määrätä heitä ja pitää pyörät pyörimässä pyrin tekemään kaikkeni että he voisivat olla tyytyväisiä ja tehdä sitä mikä heille eniten sopii. Mutta sana saattaisi kiiriä myös pomoportaaseen ja sitähän emme halua. Puolia pidetään ihan hiljakseen ja ollaan muurina pomojen ja työntekijöiden välillä, mutta ei kerrota sitä kummallekaan osapuolelle... Hyöty tulee silloin miehille, joille se kuuluukin, mutta jotka eivät tule ehkä missään vaiheessa tietämään mistä se johtuu ja miten asiat olisivat ilman minua. Perinteisesti kai me "pikkupomot" olemme olleet isompien nöyristelijöitä, mutta täältä heruu paljon enemmän arvostusta työntekijöille jotka tekevät oikeasti töitä kuin pomoille jotka kuvittelevat johtavansa ja häipyvät mahdollisuuden koittaessa monen kuukauden kesälomalle...

Jaha, jospa laitan tämän perään vielä yhden pisteen . ja lopetan tämän känniavautumisen tähän. Moido!

Oppimista?

2010-07-11T22:50:00.003+03:00

Entiä alkaisko tää pikkuhiljaa luonnistua? Saatiin toimittua sovussa lähes koko viikonloppu, siivottiin, laitettiin pihaa, juhlittiin kavereiden kanssa, laitettiin ruokaa ja harrastettiin kuumuudesta huolimatta myös makuukammarissa. Oudointa oli se, että muutamassa tilanteessa olisimme ihan varmasti vielä kuukausi sitten saaneet ison riidan aikaiseksi, mutta nyt onnistuimme puolin ja toisin katsomaan sen verran ohi, että pääsimme tilanteesta yli.

Siivoaminen sujui yhteistyössä ja toinen toista auttaen, pihahommat samoin. Ruokalajeista pääsimme päätökseen (ja kun emme osanneet valita niin laitoimme kaikkea, eihän esim kolme jälkiruokaa haittaa?) ja juhlien jälkeisessä hulinassa kun toiset alkoivat harrastaa antisosiaalista toimintaa ja minä vedin siitä herneet nenään, niin normaalisti Jali olisi hermostunut ja joko huutanut tai aloittanut totaalisen mykkäkoulun, mutta nyt hän kävi hyvittelemässä minua ja tuomassa syrjässä istuvalle lisää lukemista. Minusta juhlissa pitäisi tehdä jotain mihin kaikki voivat osallistua, ettei kukaan jäisi yksin :( No, minä mökötin ja kun juttu oli ohi Jali (taas kerran hermostumisen sijasta) tuli hieromaan hartioita ja juttelemaan siitä mitä luen. Näin pääsimme taas mukavasti väleihin eikä tilanteesta tehty sen suurempaa.

Kerrassaan onnistunutta, sanoisin. Mikä tähän johti?

Ei kai suinkaan asiaa avittanut se minun juhannusjuoksuni äijän perässä ja kaljojen rikkominen asfalttiin? Jos, niin olisi pitänyt tehdä se aikaisemmin.

Kuten jutuista huomaatte, olen aika tottunut työsaappaisiini jo tässä vaiheessa, niin että vaikka välillä hommat käyvät unissa pystyn suurimman osan vapaa-ajastani toimimaan huolimatta siitä, että työasiat välillä keskeyttävätkin. On aika rentouttavaa, kun pystyy olemaan suhteellisen levollinen. Nyt olen kuitenkin saanut päähäni huolestua yrityksen tilasta, tein puolivuosittaislaskelmat ja jäin järkyttyneenä ihmettelemään miten yrityksessä on varaa pitää työntekijöitä. Musta mieleni tietysti kuvitteli oivaltaneensa jutun juonen: minut palkattiin kesäksi auttamaan pahimman yli ja ennen koeajan päättymistä irtisanotaan. En vain ymmärrä miksi sitten olisi hommattu kaikki vaadittava rekvisiitta käyntikortteineen päivineen? No, on vain odotettava, sittenhän se selviää.

Ja mikäli todella saan vakipaikan pääsen vihdoin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni: perustamaan oman yrityksen, jota saan alkaa pyörittää sivutoimisena palkkatyön lisäksi. Tarvitsen rahaa ja minulla on virtaa tehdä, mutta unelmaa ei kannata toteuttaa ennen kuin on vakipaikassa, koska se vaikuttaa työttömyysturvaan, mikäli siihen joudun turvautumaan. Malttia siis, edelleen. Sekin on vain yksi askel matkalla sitä suurinta haavetta kohti, sitä joka on ollut johtotähtenä viisi viimeksi kulunutta vuotta ja jonka toteutuminen tuntuu edelleen olevan niin kaukana. Mutta olen osoittanut kärsivällisyyteni, ainakin itselleni.

Sielut palaa yhteen?

2010-07-10T13:32:00.004+03:00

Yks päivä kävin taas netissä katselemassa vuokra-asuntoja... Ja taas kerran näin myöhemmin Jalin ilmeestä, että ei se minua tahallaan loukannut, tyhmyyttään ja ajattelemattomuuttaan vain.... Perkele.

Ja sitten taas toista äärilaitaa, eilinen keskustelumme:

- Lähtisitkö mun kans joskus tuonne, kysyin.

- Tässä vai seuraavassa elämässä?

- Täh? ... Montako elämää sä meinaat mun kanssa viettää?

- No eikö ne sano että sielut palaa aina yhteen?

........ ?? ... ! .. What can u say....

Aika sweet?

Ja ehkä eniten outoa, että olin juuri saanut luettua kirjan jossa kerrottiin Intiasta, sieluista ja jälleensyntymistä...

Että semmosta

2010-07-02T23:29:00.002+03:00

Mä en tiennyt että tämä on näin vaikeaa... En oikeasti. Yrittää saada ajatukset edes vähän yhdensuuntaisiksi toisen ihmisen kanssa, joka ei aina syystä jos toisesta halua sitä samaa. Välillä meidän väliin iskeytyy planeetan kokoinen kraateri ja kaikki tuntuu toivottomalta, ei voi olla tulevaisuutta tuollaisen henkilön kanssa. Ja sitten taas jotenkin mutkat suoristuu, ei välttämättä puhumalla, mutta jotain vänkäämistä, riitelyä, kinastelua ja eleitä, ja yhtäkkiä siitä taas näkee että se on samalla sivulla ja seuraavan yön pitää tiukasti kiinni.

Se kutsui kavereitaan kylään ja minä kun olen kyllästynyt siihen miten se ei ole kiinnostunut lähtemään minun kavereideni luo yhdessä päätin tehdä sille samoin. Sanoin sen kavereille vain välttämättömät ja muuten olin poissaolevana, en ollenkaan sellainen kuin normaalisti kun yritän parhaani, että kaikilla olisi mukavaa. Seuraavana päivänä se nosti metakan, että mitä se eilinen oikein oli. Selitin että samalta se varmaan minustakin tuntuu kun keksit tekosyitä sille ettet voi lähteä minun kavereiden luona käymään. Se kiehui vähän aikaa kun sanoin asiat suoraan ja viimein kysyin että mikä ongelma siinä on että minä olen rehellinen, jos itse saan sen "rehellisyyden" takia kaiken yhtä lailla suoraan päin naamaa. Hän on siis rehellinen ja minä en sais olla? Valehdellako pitäis? Vai onko se vaan sitä että sitä ärsyttää että minä olen rehellinen? "Joo, ärsyttää!" No samoin, mua ärsyttää myös, etkä sinäkään ala valehdella tai olla hiljaa!

Enkä tiedä vaikuttiko se juhannuksen vittumaisen perässäjuoksuepisodin jälkeinen "sun on pakko opetella puhumaan" -saarna, sillä tämän illan epäsovun paikkasi yhtäkkiä mies tulemalla selittämään miltä hänestä tuntuu. (Kun minä puhun asioistani, jotka ei sitä kiinnosta, ja kun ei kiinnosta ei jaksa kuunnella, joten alkaa näytellä väsynyttä ja minä turhaannun kun haluaisin kertoa ja että kumppani olisi kiinnostunut. Ai onks tää jotenki vanha tarina??) Minä kerroin mitä mieltä minä olen ja sehän tuntuikin ihan oikealta keskustelulta! Vähän outoa ottaen huomioon, että toissailtana taas itkin itseni uneen (se makasi vieressä kysymättä mikä tyynyä kastelee, varmaan koska tuskin olisi ollut kiinnostunut kuulemaan vastausta) ja joka päivä olen miettinyt onko tämä loppu heinäkuun loppuun mennessä vai kestämmekö vielä elokuun loppuun? Millainen muuttoauto kannattaisi hankkia ja mihin muuttaisin?

Ja sitten taas välillä ollaan sovussa. Että semmosta.

Kumma äijä

2010-06-29T21:27:00.003+03:00

Huhhoh. Sisällä suhisee kovasti. Alan tottua vastuuseen niin ettei se koko aika hämmästytä, enää vain puolet ajasta... Ja työhön kuuluvat tehtävät, joita en olisi kuukausi sitten kuvitellut voivani päästä/joutua tekemään, alkavat nekin sujua rutiinilla. Eikä nyt ole moneen päivään tullut tiukkoja paikkoja, ei ole tarvinnut esimerkiksi hommata tyhjästä työntekijää sairastuneen tilalle, aika hurja ressi tuli alussa siitäkin, kun mistäs niitä yhtäkkiä hommaa parin päivän kokemuksella... Kysymyksiä joihin en tiedä vastausta tulee tietysti päivittäin, mutta niihin on onneksi mahdollista hankkia vastauksia. Mutta juhannuksen sain viettää lähes rauhassa työhommilta ja se tauko tuli kyllä tarpeeseen!

Juhannus Jalin kanssa... Eipä mennyt kaikki taaskaan ihan niin kuin toivoin ja haaveilin. Kyllähän me yhdessä oltiin suurin osa ajasta, ja oli kaikkea kivaakin, mutta ei reissailua niin kuin olin ajatellut... Ja yksi iso riita, taas kerran. Ruusuja se toi päivällä ja illalla lähti kaljapäkin kanssa kävelemään kun oli saanut päähänsä, että olen muuttamassa eri huoneeseen (?!?) nukkumaan. Eikä tietysti voinut etukäteen sanoa, että nyt päässä pamahti outo ajatus. Ei, kuulin vain oven käyvän ja ikkunasta näin lähtevän äijän. Siitä ois saanut komean leffapätkän kun mietin pari sekuntia annanko mennä (=jään odottamaan tietämättömänä mitä tapahtui ja miksi ja panikoin yksin) vai juoksenko perään ja sanon suoraan mitä mieltä asiasta olen (=riita pahenee ja minua nöyryytetään tai tilanne laukeaa). Otin sen näpsäkästi kiinni varpasillani ja nakkasin kaljat asfalttiin niin ettei enää pahemmaksi känniä juo (=todella asiallista ja aikuismaista käytöstä, onnittelut tästä..). Varmaan salamoin ja ukkostin kun vaadin selityksiä ja se uhkasi erolla ja vaikka millä ennen kuin sai sanottua että kun toiseen huoneeseen kerran muutat niin hän lähtee muualle. Voi herrajeesus, just joo, siellä on meidän yhteinen peti toisessa huoneessa ja siihen vaihdoin lakanat ensin, sitten laitoin sohvaan päällisen paikalleen ja mies laski tyhmänä ja vain toisen jutun nähtyään 1+1... Eikä pysähtynyt yhtään miettimään, saati keskustelemaan ennen kuin toimi! Se tässä pahinta on, että kommunikaatio on niin turkasen vaikeaa, Jali ei osaa sitä hommaa kyllä yhtään.

Rehellisyyshän on tietysti kiva valtti, mutta jos se ilmenee lauseina "no oothan sinäkin vasta aloittanut työsi, eihän mikään takaa että sut vakinaistettaisiin" (kiva että luotat muhun, kumppanini? tiedän kyllä totuuden, mutta ei sun tarvii koko kaveriporukan edessä julistaa että edes sinä et usko muhun!) ja "istu sinä tuolle puolelle, kun olet paljon isompi kuin muut tytöt, mahdut paremmin" (whattafuck?! olen muodokas mutta en jätti! luojan kiitos ne muut eivät joko kuulleet noita sanahirviöitä tai sitten todella tahdikkaasti ohittivat asian. Ja Jali jäi "ihmettelemään" mitä vikaa rehellisyydessä on?)

Niin, ihan puhdasta vittuiluahan osa tuosta oli, se palautti mua siitä kun sanoin porukan kuullen, että ois mukava että minäkin tietäisin mitä kaikkea se on suunnitellut tälle kesälle, minä kun yleensä kuulen asioista vasta sitten kun se porukassa kertoo niistä muille.

Niin, mitä voi sanoa? Voi herrajeesus? Se siitä rentoutumisesta ja kaikesta. Olen jotenkin niin halunnut, että kotona olisi paikka missä rentoutua ja luottaa, että jaksaisi sitten töissä puurtaa hankalienkin asioiden parissa. Ei se todella aina mene niin. Välillä tuntuu tosi vaikealta kuvitella että voitais jakaa elämämme toistemme kanssa pidempään, että voitais oikeasti jakaa mitään. "Jätä mut sitten", se sanoi riidan aikana. Todella rakentava asenne, oikein hedelmällinen keskustelu! Minusta on kohteliasta (vaikka monesti aika rankkaa) kertoa mikä mättää, että toinen voi jotenkin parantaa toimintaansa. No onpa ihan sama jos minä yritän rakentavasti keskustella ja tehdä elämästä meille yhdessä mukavampaa, kun toinen on tuommoinen jäärä joka ei puhu eikä taivu yhtään, kaiken pitää mennä just niin kuin hän on ajatellut ja jos ei niin armoton mykkis tai mitä milloinkin.

Toiset sanoo että tämmöstä se on... Aina, miesten kanssa. Ja kai ihmisten kanssa ylipäänsä.

Vähän raskaampaa rockia

2010-06-22T19:37:00.002+03:00

Työ on toki sitä mistä olen aina haaveillut, mutta on se myös näyttänyt sitä synkempää puolta... Tyypillistä alkuaikojen jännitystä nämä tuntemukseni varmaan osittain ovat, sekä hirveää sisäistä onnistumisen painetta, mutta työasiat eivät juuri ajatuksiani jätä. Mitä tietysti vaikeuttaa sekin, että työasioita tulee hoidettavaksi myös iltaisin ja viikonloppuisin. Tämmöistähän tämä leikki on, mutta haluaisin vain niin kovasti olla hyvä ja onnistua, että tuntuu todella raskaalta ettei kaikki mene putkeen ja etten ole täydellinen. Tiedän olevani hyvä, mutta pelkään taas kerran, ettei se riitä. Että koeajan jälkeen minut vaihdetaan parempaan. Niin, senhän näkee vasta sitten kun koeaika päättyy, joten sitä on periaatteessa turha surra nyt. Ja silti en voi olla pelkäämättä.

Sitä ihmettelen miten vähän pelkoa minussa muissa tilanteissa esiintyy: ääni on lähes koko aika vakaan rauhallinen ja tiukassakaan tilanteessa en panikoidu vaan hoidan tehtävät hämmästyttävän tyynesti ja tehokkaasti. On kuin nakkaisin persoonallisuuteni syrjään ja tekisin vain työni kaiken muun unohtaen. Se tuntuu oudolta, koska saappaat kuitenkin ihan selvästi hölskyvät jaloissa! Kai muutkin kuulevat sen?! Tuntuu hassulta olla tässä tilanteessa, vastuussa niin monesta ihmisestä ja asiasta, kun vasta hetki sitten oli pelkkä rivimies, alhaisista alhaisin. Ja kuitenkin, tähän asemaan olen aina halunnut, tätä hetkeä varten opiskellut ja tehnyt töitä. Nyt on näytön paikka! Ja samalla on vain annettava itselle aikaa ja opeteltava pikku hiljaa hommiin, joita kyllä paahdetaan jo nyt ihan täysillä.

Paljon auttaa se, että esimies on fiksu ja rauhallinen, ei lainkaan sellainen kuin Manaaja, sillä asenteella olisi varmasti pilattu jo monta juttua. Kun ei kumpikaan antaudu paniikkiin hommista voidaan vielä selvitä. Se siinä kuitenkin on huonoa, että fiksuudestaan huolimatta hän pitää liian monta asiaa itsestäänselvyytenä, eikä huomaa selittää tarpeeksi. Ja vaikuttaa vähän siltä kuin tehtäväni olisi osaltaan varmistella esimieheni selustaa, vastuu on minun vaikka en vielä osaa juuri mitään. Ei kauhean kivaa. Karmea olo iski kuitenkin vasta tänään kun tajusin miten vähän aikaa hän on tukenani ennen kuin jättää minut paljon vartijaksi kesälomansa ajaksi! Perkele, lomat on peruttu! Saa nähdä ovatko suunnitelleet niin, että lomien jälkeen minua ei enää tarvita vaan tuotannolliset ja taloudelliset syyt "pakottavat" luopumaan minusta.

On sitä ku ihtiänsä tämmösillä ajatuksilla kiusaa.

Olispa edes Jali kotona, että voisin käpertyä sen syliin niin kuin viime yönä taas pitkästä aikaa! Mutta ei ole, joten on selviydyttävä omin voimin. Ystävät luottavat pärjäämiseeni täysin ja Jali seisoo rinnallani, olenko todella sittenkin hyvä ja pystyvä vai ovatko ystäväni vain sokeita?

Hehkutusta :)

2010-06-13T23:19:00.002+03:00

Edelleen pelkkää hehkutusta :) Parista asiasta kiukuteltiin toisillemme tänä viikonloppunakin ja tämänpäiväisen pikkumykiksen jälkeen katselin sitä kaukaa ja ajattelin, etten jaksa tämmöistä, että ihan merkityksettömästä pikkuasiasta se vetää mulle herneen nenään - se nyt on ihan sama mihin sen kauppakassin laskee kotiin tultuaan, onko se eteisen vai keittiön lattialla vai tiskipöydällä, kun se kumminkin menee tässä taloudessa roskapussiksi! No, kummiskin, sain taas kuulla kunniani ja taas kerran sanoin vastaan ja sitten oltiin taas hiljaa. Mutta tällä kertaa Jali käppäili lopettamaan riidan halaamalla ja minä kuiskasin korvaan, ettei saa olla niin suuri merkitys yhdellä muovipussilla. Eihän sellainen saa meitä hajottaa? Pala muovia? Kerrankin pystyttiin väistämään kinastelu ja jatkettiin loppupäivä sopuisasti. Ihana levätä tässä rauhassa ja varmoilla käsillä ja tietää että huomenna pääsee taas tekemään ihanaa työtä. Onpa hiukka erilaiset tunnelmat kun vielä muutama päivä taaksepäin!

Niin hyvin

2010-06-10T15:43:00.003+03:00

On ollut upea viikko. Olen totaalisen uupunut töistä ja kaikesta uudesta - sillä tavalla joka on minulle vanhastaan tuttu, niin että pää väsyy, vaikka kroppaa ei käytetäkään. Se on rankkaa, mutta tuttua. Toivottavasti jaksan tulevaisuudessakin tasapainottaa sitä myös fyysisellä rasituksella.

Olen ihan pirun onnellinen. Teen juuri sitä mitä olen aina halunnut tehdä. Kaikki oli valmiina minua odottamassa ja nyt minä todella saan ottaa hoitooni palan jostain kokonaisuudesta eka kertaa elämässäni meiningillä "forever". Ei puhuta tuuraajasta, ei määräaikaisesta, ei olla vähän nihkeän oloisia jatkon suhteen, ei aiota "katella vähän", vaan kaikki ojennetaan auliisti ja pysyvän tuntoisesti minulle. Minulla on porukkaa, joka hoitaa hommat kunhan minä järjestän että heillä on kaikki kunnossa ja tiedossa mitä tehdään. Iloitsen jo etukäteen siitä, että saan järjestää heille parhaat mahdolliset työolot, saanhan?!

Saan käyttää työssäni yhteyksiäni eri tahoihin ja järjestää asioita, voin ja minun tuleekin toimia itsenäisesti ja innovatiivisesti ja näyttää rohkea ja eteenpäin pyrkivä luonteeni. Tässä työssä saan olla niin erilainen kuin edellisessä paikassa, siellä työkaverit odottivat että pyytelen anteeksi ja pahoittelen kaikkea, jotta saivat pönkitettyä omaa itsetuntoaan, täällä taas ihmeteltäisiin moista käytöstä. Paikka tuntuu olevan kuin minulle tehty. Pääsen tekemään asioita, joista olen ennen tuskin osannut haaveilla. Sanon rohkeasti kaikkeen kyllä ja jotenkin tiedän pärjääväni, vaikka toisaalta pelottaakin. Odotan sitä, että viesti minusta leviää ja puhelin alkaa soida, jotenkin on kuin olisin parhaimmillani hiukkaisessa hektisyydessä, kaiken keskellä. Uudet työkaverit ovat ystävällisiä, kannustavia, kohteliaita - ei kerrassaan mitään pahaa sanottavaa! Luulin jo edellisen paikan takia, että en osaa mitään muuta kuin valittaa, mutta onneksi niin ei sentään ole.

He kysyvät ehkä hiukan kiusoitellakseen saisinko jotain järjestymään ja tottahan se onnistuu kun tietää kenelle soittaa. Homma on muutamassa minuutissa selvä ja hinta saa koko huoneen mykistymään. Kysyvät onko siellä oikeasti tajuttu mitä he haluavat ja minä nyökkään, mutta lupaan hankkia tarjouksen myös paperilla. Paperi saa aikaan päinvastaisen reaktion, enää ei olla hiljaa vaan kehutaan yhteen ääneen. Nautin heidän hämmästyksestään, mutta turhamaisuuden alla tiedän, että minusta oikeasti on hyötyä, minun tiedoillani ja taidoillani todellista käyttöä. Ensi kerralla ei ehkä tarvitse papereita ennen kuin uskovat sanani ja tiedän että ensi kerta tulee. Jos joka viikko pystyy tienaamaan yritykselle oman kuukausipalkkansa, niin kyllä siitä aika paljon työn iloa saa, sen totesin jo vuosia sitten.

Nyt on hyvin, nyt on niiiiin hyvin!

Taivas

2010-06-06T21:24:00.003+03:00

Kaikki tapahtuikin sitten aika nopeasti. Kävin keskustelemassa mielenkiintoisessa firmassa, palasin takaisin omalle työpisteelle ja tajusin kuinka täysin vähän hommasta pidän. Valinnassa piti mennä jonkin aikaa, mutta sain samana päivänä puhelun, että olin ylivoimainen muihin nähden ja minun toivotaan aloittavan mahdollisimman pian. Irtisanouduin heti ja minua pyydettiin lähtemään välittömästi, joten uusi viikko alkoi uudessa yrityksessä. Uudet työkaverit ovat ystävällisiä ja kohteliaita ja toivottivat sydämellisesti tervetulleeksi. Kaikki työvälineet olivat jo valmiina (toisin kuin edellisessä paikassa) ja ennen työpäivän loppua minulle luovutettiin firman avainkin (täysin toisin kuin edellisessä paikassa), jotta pääsen sisään ja ulos mikäli joskus teen pidempää päivää. Pääsin lisäksi heti työhön käsiksi, opastus alkoi rauhallisesti, mutta samana päivänä kun taloon tulin.

Ajoin kotiin jonkinlaisessa hurjassa pilvessä, pää pyörryksissä ja onnea hehkuen, ei voi olla totta, että kävi tällainen tuuri. Kaikki vaikuttaa niin hyvältä!

Kotona odotti ihana mies ja kiva ilta sen kanssa ja viikonloppu ystävienkin kanssa meni todella ihanasti, näin kaikki ja ehdittiin jutella ja vaihtaa ajatuksia. Nyt vois suitsuttaa vaikka kuinka, mutta on niin puhki että on pakko mennä petiin. Toivottavasti Jali panee mut nukkumaan....

Tulivuori

2010-06-01T22:42:00.002+03:00

Ja sitten sille sattuu sattumaan työreissu heti riidan jälkeen. Tulen ylipitkän päivän jälkeen kotiin ja se on kivimuuri. Parin hiljaisen tunnin jälkeen käyn kysymässä joko sovitaan. "En tiedä", se sanoo tylysti. Kävelen nöyryytettynä pois. Kohta se nousee ja sanoo kylmällä äänellä lähtevänsä reissuun. Nappaa laukun ja on ovella. Käy halaamassa vielä. Yritän jutella, mutta se jää lyhyeen. Sanoo tulevansa loppuviikosta.

Minä olen perinteisessä paniikissa. Itken kolmisen tuntia, ihan vaan kaikkea, omaa paskuuttani, heikkouttani, sitä että itken, sitä että tunnen olevani riippuvainen Jalista, sitä että välitän siitä, sitä että se lähti, sitä että pelkään, sitä että nukun taas yön yksin ja olen jo tottunut siihen, että se nukkuu vieressäni, herää kanssani aamuun. Sitä että haluan voida luottaa siihen, mutta en uskalla, en pysty, vaan valitsen pelon.

Pari päivää yöllisen itkukohtaukseni jälkeen kysyn siltä, heräsikö se yöllä kun heräsin. Vastaus on tyyni, ei hän sitä kertaa muista, mutta heräilet silloin tällöin painajaisiin, joten hän on tottunut siihen jo. "Tapahtuuko sitä usein?" "Ehkä viikottain?" Istun kuin iskun saaneena ja kyynelet tulevat taas silmiin: tämä on pahempaa kuin olen luullut. Sisälläni on kuin tulivuori, josta välillä purskahtaa laavaa näkyviin. Ongelmat pahenevat. Täytyykö minun ottaa yhteyttä Tätiin, pyytää sitä järjestämään mitä tahansa hoitoa tällä puolen maata? En jaksa olla tällainen enkä halua olla rikki. En halua.

Työrintamalla sen sijaan tapahtuu. Olen alkanut pitää nykyisen paikan ilmapiiristä vähän enemmän, mutta tiedän että tilanne romahtaa kun lomalaiset vaihtuvat. Työtaakka on suuri, mutta sen kanssa pärjään kun työkaverit eivät puukota selkään. Olen kuitenkin hakenut muita hommia. Tänään tuli puhelu, aika lupaavasta paikasta pyydettiin haastatteluun. Keksin selityksen poissaololle nykyisestä paikasta ja menen siellä käymään. Onhan se vittumaista jättää firma pulaan, mutta kai joissain tilanteissa on tervettä olla itsekäs?

Jee!

2010-06-01T07:21:00.003+03:00

Uusi sohvakin tulee heti kokeiltua, kun Jali vetää herneet kun pyydän että se laittaisi tavaransa jonnekin muualle kuin sohvalle ja muuttaa itse sohvalle yöksi. Sohvalle lastaaminen on sen vanha tapa ja sohvalle voi siis sen mielestä sijoitella ihan mitä vaan säilytykseen, mutta ajattelin, ettei uutta sohvaa lastattaisi aina niin täyteen, että kun haluaa istua joutuu nostelemaan x määrän asioita pois. Ehdotan kaappia, mutta jätkä skitsahtaa täysin ja syyttää minua kymmenestä asiasta jotka minä teen väärin. Ja varmaan teenkin, en kiellä, ei siinä mitään, olenhan ihan paska.

Uni ei tule ihan hirveän nopeasti kun kuuntelee olkkarissa sohvalla natistelevaa äijää ja miettii että tähänkö se nyt loppui. Elämään kuuluu kai riitojakin, mutta jotenkin ne minun kohdalla ovat osoittautuneet kohtalokkaammiksi kuin muiden, yksi pieni riita on kerran jos toisenkin meinannut välien katkeamista. Enkö osaa riidellä? Mikä minussa on vikana? Onko tämä taas yksi niistä kerroista?

Aamulla tajuan, etten löydä ehkäisyreseptiä ja meinaan oksentaa välittömästi, ja tunne jatkuu pitkälle aamuun. Vitun kiva elämä.

Pelkoa ja ahdistusta

2010-05-31T21:16:00.002+03:00

Istun porukassa ja ajattelen, että en ansaitse näin kilttejä ihmisiä ympärilleni. Oot ihan paska, ihan paska, ihan paska kaikuu päässä. Ne ei moiti eikä hermostu ja ymmärtävät kaiken, ihan uskomatonta. Minä tekisin niin kuin kotona tehtiin, vetäisin pultit, niin paljon on opittua, miten oppia pois... Monena päivänä ajattelen, että kohta Jali avaa mulle kohteliaasti oven ja pyytää lähtemään. Yhtenä yönä näen unta siitä, että se palaa eksänsä kanssa yhteen, toisena se sanoo suoraan kyllästyneensä minuun. Herään itkien hysteerisesti ja käperryn sen kainaloon. Se herää sen verran, että tiukentaa otettaan ja silittää hiuksia, mutta ei puhu mitään. Minä pillitän vielä pitkään, uni oli niin toden tuntuinen. Elän jatkuvassa pelossa ja ahdistuksessa, milloin se kävelee ovesta viimeistä kertaa, milloin soittaa ja sanoo punkkaavansa muualla siihen asti että olen pakannut kamani ja lähtenyt?

Pikkuhiljaa paniikki taas laukeaa. Jutellaan ja ajellaan ja touhutaan ja puuhataan yhdessä ja minun olo helpottaa. Viimein saadaan myytyä kummankin omat sohvat ja ostettua uusi yhteinen. Viimeistään siinä vaiheessa on pakko uskoa, että kyllä se meinaa ainakin vähän aikaa vielä mun kanssa taivalta jakaa.

Töissä on helvetin paljon helpompaa nyt kun Manaaja on lomalla. Voi jumankauta mikä ero. Kukaan ei huohota niskaan ja kukaan ei raivoa joka asiasta. Ah. Hermolomaa. Harmi vain, että jatkossa Manaaja tulee olemaan lähin työkaverini. Jos sitä jatkoa tulee olemaan. No, nautitaan nyt tästä niin kauan kuin tätä kestää.

Paljon paljon muutakin on ollut sanomista mielessä, mutta nyt on niin nälkä, etten jaksa muistella. Palatkaamme.

H-u-h

2010-05-18T21:57:00.003+03:00

Vihdoinkin jotain positiivista. Keskustelu pomon kanssa. Tällä kertaa se ei marssittanut mua perässään pimeimpään nurkkaan vaan hiippaili sinne kun jo itse olin siellä. Samalla tavalla hiippaili asiaankin, kyselemällä ensin miten menee. Sanoin että mikäs tässä, hyvää jos olette tyytyväisempiä minuun. Enää ei kuulemma ole mitään valittamista, heillä vaan on tapana heti korjata tilanteet ettei lähde väärille reiteille. "Fiksuna likkana otit heti onkeesi ja nyt ei oo mitään ongelmaa. Onhan se vaikeaa vaihtaa yritystä, kun kaikissa on eri toimintatavat, ymmärrän kyllä. Mutta kyllä tämä tästä lähtee kulkemaan. Mites muuten, oletko päässyt jyvälle hommista?" "Kyllä nämä alkavat pikku hiljaa avautua", sanoin varovasti. "Olen seurannut tilannetta ja vähän huolestunut, vaikuttaa siltä, että sua ei opeteta lainkaan tarpeeksi." Tässä vaiheessa pidättelin sanaista arkkuani avautumasta liikaa, mutta esitin kyllä olevani samaa mieltä siitä, että opastuksessa on ollut puutteita. "Kuuntelen kyllä sujuvasti ja teen muistiinpanoja, mutta olen vähän huono oppimaan, jos en pääse itse tekemään." "Aivan totta, ei kukaan voi oppia asioita pelkästään kuuntelemalla, pitää päästä tekemään! Tähän tilanteeseen on tultava muutos!" "Tämän hetkisen tilanteen ja osaamiseni perusteella en usko, että pystyn suoriutumaan töistä yksin kun muut lähtevät lomille." "Ymmärrän ja muistan omasta kokemuksesta miten hankalaa oli toimia, kun tieto lähti talosta. Nyt pitäisi hyödyntää tiedonsiirtoa, kun siihen on vielä mahdollisuus. Tämä ei toimi näin. Otan asian käsittelyyn."

Miten voisin tavuttaa kolmikirjaimisen sanan tarpeeksi painokkaasti?! Kukkoilustaan ja pelottavasta teräväkielisyydestään huolimatta pomon sisällä siis ON fiksu mies. Olen erittäin huojentunut siitä, että hän sittenkin tajuaa tilanteen ja on valmis toimimaan. Ja myös huojentunut siitä, että ilmeisesti minun ei enää koko aika tarvitse pelätä irtisanomista. Ja kun pomo on nyt valmis laittamaan tämänkin tilanteen kuriin asian vaatimalla vakavuudella, voin harkita uudestaan sitoutumista yritykseen. Katsotaan nyt. Eli nyt se tavutettava sana: h-u-h.

Tiesinhän minä, etten ole niin paska kuin millaisen käsityksen olen saanut itsestäni tässä työpaikassa. Mutta kun jatkuvasti mollataan ja ohitetaan, niin helposti - menneisyydenkin valossa - usko itseen vapisee.

Herttaisuus

2010-05-17T22:15:00.003+03:00

Tykkään siitä niin paljon. Jalista. Sen rauhallisuudesta, järkkymättömyydestä, lempeydestä, hellyydestä, naurusta... Elämästä sen kanssa. On niin hauskaa viettää aikaa yhdessä, hassutella, kokkailla, syödä, jutella, kuljeskella... Enää ei ole kiire pois, jonnekin muualle, koko aika. Ehkä tämä on parasta mitä mulle on sattunut? Välitän niin että välillä tekee melkein kipeää. Ja sitten tietysti herään pelkäämään, että kun minä välitän niin kovasti, niin kohta se varmaan lakkaa tykkäämästä minusta... En tykkää pelätä, mutta näemmä se livahtaa elämään niin helposti. En halua koskaan sanoa ääneen sitä, että kun olen tämmöinen, niin en todellakaan ansaitse Jalin kaltaista ihmistä, koska jos sanoisin sen, siitä saattaisi tulla totta. Yritän parhaani. Mutta ei se sinnittelyä ole, vaan pyrkimys olla itse "se oikea".

Katsoin ihan vasta leffan Jali ja suklaatehdas, ja totesin, että nimi sopii Jalilleni oikein hyvin :) Samanlaisia herttaisuuksia ovat.

On ilo katsoa miten Jali toimii ihmisten kanssa: avoimesti ja rehellisesti, sillä on kuin koko aika syli auki, se ei pelkää, ei hae paikkaansa tai epäröi, seisoo omilla jaloillaan ilman tarvetta uhitella, hakematta sen kummemmin hyväksyntää kuin huomiotakaan, silti avoimena yhteydelle, aina valoisana ja optimistisena. Samoin se suhtautuu lapsiin, luontevasti, ihanasti, leikkien ja suoraan puhuen. Ottaa syliin, halaa, höpöttää. Yhdesti olen kuullut ärähtävän tuhmasti käyttäytyvälle sukulaispojalle, ja jos minä hämmästyin sen tiukkaa äänensävyä niin kyllä varmasti hämmästyi poikakin, temppuilut lakkasivat saman tien ja pienellä äänellä tuli anteeksipyyntö. Jalin ääni palasi heti ärähdyksen jälkeen normaaliksi ja hän nätisti selitti pienelle, ettei käytös ole kohteliasta, joten niin ei saa tehdä. "Anteeksi, kyllä minä haluan olla kiltti", sanoi pieni, ja olikin siitä eteenpäin. Katson Jalia ja ihailen sen voimaa. Ihailen.

Jali, se on niin pehmeä sanoa. Siinä missä kova ja särmikäs ärrä voisi olla, mihin se ehkä joidenkin mielestä kuuluisi, onkin pehmeä l, mutta se pehmeys ei ole tossuilua vaan jäntevää sitkeyttä ja taipuisuutta, kaarevuutta, ihan niin kuin maapallo kaartuu, huomaamattomasti mutta varmasti.

Jänniä käänteitä muuten, Kollis on alkanut seurustella yhden entisen työkaverini kanssa. Yksi toinen vanha työkaveri on pikkuhiljaa kasvanut inhoamaan hommiaan ja varsinkin sitä ympäristöä jossa joutuu työskentelemään. Minä kuuntelen harmistuneena, olisin mielelläni jäänyt sinne, mutta ei annettu mahdollisuutta. Nyt toinen haaveilee lähdöstä ja minä paluusta. Ja kumpikin kärsitään tahoillamme samanlaisista tilanteista...

"Oliko taas samanlainen päivä", Jali kysyy. "Jep." Se riittää siitä aiheesta. Kerron yhdestä viime vuoden projektista ja harmittelen, kun hommat luisuvat koko aika kauemmaksi menneisyyteen. "No mutta hei, voithan sä jatkaa niitä projekteja siinä muun sivussa, ehkä siitä joskus tulee sitten isompia juttuja?" Niin, se oiskin upeaa jos voisi jatkaa niitä juttuja omina hommina, mutta vaikea on päästä takaisin piireihin, vaikka olinkin silloin hyvä tekemään. Ja tuloksetkin olivat hyviä, niistä puhutaan vieläkin... Tosin minun nimeäni ei enää mainita. Nyt on enää vain ne asiat.

Manaaja

2010-05-16T20:51:00.002+03:00

Alan tajuta, että yksi työkavereista on manaaja. Eli niitä mustanpuhuvia ihmisiä, jotka etukäteen pelkäävät kaikkea niin paljon, että maalaavat puheillaan pirut muidenkin silmien eteen, eivätkä missään vaiheessa näe missään mitään hyvää saati että iloitsisivat onnistumisesta kun se kaikesta manaamisesta huolimatta koittaa.

Maanantain se aloittaa sanomalla, että tää viikko on sitten tuplavuoroa kaikilla, kaikki on niin perseellään. Normipäivän jälkeen meidät lähetetään kumminkin kotiin, tosin epätyytyväisillä hymähdyksillä säestettynä (olemme siis taas tehneet jotain "väärin") ja saamme kuulemma varautua tosi hyvin eväin seuraavaan päivään. Yöllä näen unta, että isäni jahtaa minua ympäri metsää kertoakseen kuinka surkea, huono ja kelpaamaton olen.

Tiistaina töissä käy sama homma, nyt olemme yllättäen saaneet yhden urakan valmiiksi ja pääsemme taas normaaliaikaan kotiin. Manaaja hymähtelee samalla tavalla kuin aikaisemminkin ja näkee siinäkin jotain huonoa. Kysyn eikö mitään voi jäädä tekemään ylitöihin, kun nyt kumminkin olen koko viikon varautunut tuplavuoroihin ja perunut kaikki muut menot. Eipä tietystikään voi. Keskiviikkona teemme vähän pidemmän päivän, mutta ei läheskään niin paljoa ylitöitä kuin odotin. Saamme melkein puolet urakasta valmiiksi, mutta manaaja valittaa taas. Yhdessä vaiheessa se hyppii tasajalkaa ja kiroaa, kun jotain on hukassa. Minä katson sivusta ja toisaalta voisin nauraa toisen toimille, mutta kun tiedän että kohta teemme loma-ajat hommia kahdestaan, niin ei nauraminen paljoa kiinnosta. Nyt ymmärrän, miksi yksi työpaikalla vihjasi, että positiivisuudestani olisi hyötyä... :D

Perjantaina urakka edistyy huimaavaa vauhtia. En anna itselleni hetkenkään vertaa taukoa vaan paahdan aivan täysillä. Se huomataan. Teen yksin samassa ajassa samat hommat kuin muut tekevät kahdestaan. Kahvitauolla kysyn ohimennen joko näyttää hyvältä, mutta manaaja vastaa ettei iloitse mistään ennen kuin voi olla täysin varma. Välillä vaikuttaa jopa siltä ettei ylitöitä tarvitse tehdä lainkaan, mutta lopussa tulee muutamia takapakkeja, jotka pidentävät päivää. Silti tuskin lainkaan ylitöitä viikolla jonka piti olla paha. Manaaja marisee vielä jostakin kun minä huikkaan hyvät viikonloput lähteäkseni kotiin.

Ja viikonloppu - ah miten hyvä se on. Jalin kanssa ajellaan moottoripyörällä joka päivä ja nautitaan auringosta ja yhdessäolosta. Perjantai-iltana tulemme yömyöhällä ilta-auringon valossa kotiin ja viimeisellä suoralla näen vasemmalla puolella kaukana isolla tiellä kiitävän täysperävaunuyhdistelmän. Tajuan taas hyvin voimakkaasti, miten kaukana olen siitä mitä joskus olin. Pitkä lifti, ajattelen... Todella pitkä. Ja se on tuonut minut tähän. Muistan kuinka hiukan ennen blogin alkua olin mukana työpaikan bileissä, joissa valuin vanhaan tuttuun tyyliin erilleen muusta porukasta, istuskelemaan terassille ja katselemaan kaukana sillalla ohi ajavia rekkoja, toivomaan että olisin jossain niistä, menossa jonnekin. Koskaan ei tuntunut siltä, että minut hyväksytään, tässä ja nyt, tällaisena. On mennyt niin kauan, että olen oppinut kääntymään lähempien puoleen, valitsemaan ihmiset joihin voi luottaa ja pyytämään heiltä apua, ottamaan sitä vastaan - ja myös hyväksymään sen, etten aina saa kaikkea mitä haluan. Ja nyt minulla on siinä kahdeksaa kymppiä kiitäessämme sylin täydeltä upeaa miestä, joka saa minut nauramaan, tuntemaan oloni hyväksi ja joka on jaksanut minua myös vaikeina aikoina. Muutos elämän perusteissa on iso, häkellyttävä. Minulla on viimein jotain.

Tosin lauantaina vedämme Jalin kanssa parin tunnin riidan aiheesta raha. Hänen mielestään minun pitäisi maksaa kaupassa, mutta minä tiedän että on Jalin vuoro maksaa siksi että maksamme yleensä vuorotellen ja viimeksi kun kävimme yhdessä minä maksoin, minkä lisäksi minä käyn useammin yksin kaupassa, varsinkin nyt kun Jali on ollut todella paljon reissussa. (Minullahan on muutenkin hyvin tarkka seuranta raha-asioista, tiedän sentilleen kuinka paljon olen kuluttanut mihinkin viime vuosina.) Maksan siis ruokani viikoksi ja viikonlopuksi ostan ruoat meille kahdelle. Kolmatta viikkoa tätä rataa ja nyt kun viimein olemme yhdessä kaupassa hän on sitä mieltä, että on taas minun kierrokseni. Tottahan tässä takana on muutakin, minä en tietystikään ole ollut erityisen varoissani tänä vuonna, mutta ruokaan on raha riittänyt ja töistä olen saanut vasta yhden tilin, joten ei sillä vielä palatseja ostella. Ajattelin silloin kun Jalin luo muutin, että tuleeko tästä jossain vaiheessa ongelma, kun asunto nyt kuitenkin on hänen ja minun on turha ostaa tästä puolta... Sen lisäksi Jalilla on paljon paljon enemmän rahaa kaikkeen muuhunkin. Pyrin kuitenkin hoitamaan oman osuuteni näilläkin tuloilla, en halua olla elätti. Kun Jali taas mainitsee maksavansa asuntoa ja vihjaa että sen takia minun pitäisi maksaa ruoat, alan heti miettiä vuokra-asunnon hommaamista, jolloin en millään muotoa vaikuttaisi hänen lompakkoonsa edes olemassaolollani. Käymme kiivaan keskustelun aiheesta - nykyään en enää hermostu niin pahasti, en juuri koe tarvetta korottaa ääntäni, olen vain surullinen ja pidän puoleni sen ilmeettömän vastustuksen edessä. Onhan sillä ehkä aihetta valittaa, kun joutuu maksamaan joka kuukausi isolla summalla (itse ostamaansa) asuntoa (josta minä maksan vain vähän ja josta ei minulle mahdollisen eron aikaan jäisi kuitenkaan mitään käsiin). Mutta kaikessa muussa pyrin olemaan tasavertainen, tai ainakin rajoittamaan omia menojani tulojen mukaisesti. Auto oli pakollinen hankinta, ja sitä varten Jali lainasi minulle rahaa, mutta ne minä maksan takaisin, se on varma. Minulla ei ole varaa elää yli varojeni. Tällä hetkellä en pysty taloudellisesti tämän parempaan!

Se laittaa ruoan yksin eikä sitten kutsu minua syömään kun ruoka on valmis. "Laitoin yksin joten syön yksin", se toteaa. Kerron sille miten harmillista se on, kun ottaa huomioon sen miten hyvin minun yksin laittamani ruoat sille maistuvat, ja miten minä en odota sen aina tulevan tekemään ruokaa kanssani, mutta kyllä joskus odotan, että se saisi homman hoidettua yksin ilman mieletöntä draamaa. Syömme eri huoneissa. Viedessäni astioita kiitän sitä ruoasta. Se pysäyttää minut, halaa ja pyytää anteeksi. Minäkin pyydän. Tällä kertaa en edes ehdi katsoa netistä asuntoja ;) Kai se on vain niin, että tarvitaan aina keskustelu, että pystyy ylittämään omat muurinsa ja näkemään miten toinen sen asian näkee. Ja kun ymmärtää toisen näkökannan, voi muokata omaansa, tai ainakin antaa anteeksi, ymmärtää että toinenkin on toiminut hyvässä uskossa ja tehnyt parhaansa.

Huomenna herään taas uuteen työaamuun. Hermostuttaa hyvin tavallisella tavalla. Se on surullista. Pomo on kuulemma huonona päivänä paljon pahempi kuin mitä olen tähän mennessä nähnyt, ja se on varmasti aivan liikaa minulle. Jotenkin aavistan että näen pian sen huonon päivän. Onneksi maailma on järjestänyt niin, että emme ole juuri nähneet, eikä hän ole puhutellut minua varoituksensa jälkeen. Parilla kahvitauolla olemme olleet yhtä aikaa, ja tällöin mies on - totta kai - pitänyt suurta yksinpuhelua muista välittämättä. Minä olen kuunnellut. Nöyrästi ;P

Ja haen muita hommia. Vaikka ei minusta olisi oikein lähteä näin nopeasti paikasta!

Pelko pienentää

2010-05-10T22:12:00.002+03:00

Mä vaan niin, niin pelkään. Pelko lamaannuttaa, halvaannuttaa, tekee minusta pienemmän ihmisen. Pelko estää minua olemasta se mikä oikeasti olen, aidosti iloinen ja rohkea ihminen, ja pusertaa minua muottiin, joka on pakotetusti iloinen, mutta ei enää aidon rohkea. Kalpenen. Väri pakenee. Ei vain kasvoilta vaan koko persoonasta.

Pelkään että en kelpaa työhön, pelkään, että kelpaan mutta en kestä, pelkään etten ala hallita, pelkään että kestän väkisillä ja rikon itseni, pelkään että nuudun jos jään paikalleni jonnekin minne en halua jäädä, pelkään vaihtoehtoja, pelkään että Jalikin joku päivä väsyy katsomaan tätä pelkoa ja pyytää minua lähtemään... Pelkään mitä elämä vielä tuo eteeni. Jali on taas reissussa ja illat yksin ovat pitkiä ja henkisesti rankkoja. Tällaista on aloittaa taas uusi työ. Kaikki natisee.

Mistä kaikki tämä pelko tulee, miten sitä riittää niin moneen asiaan?

Minä tiedän, että kaikki tekevät virheitä, mutta miksi se tuntuu niin lopulliselta kun itse tekee jotain väärin, tai edes meinaa tehdä? Miksi jokainen moite tai moitteen mahdollisuus hajottaa minut? Miksi en riitä itselleni?

Nyt ja taas kaipaan Tätiä. Tänään jopa JP:tä. "Kyllä sinä pärjäät", se olisi tekstannut. En oikeasti kaipaa sitä, mutta haluaisin vakuutteluja enkä voi aina saada niitä Jalilta. En voi, enkä halua vaatia sitä.

Ihana - välillä

2010-05-09T21:59:00.002+03:00

"Oot sinä välillä ihana." sanoo Jali.

"Välillä?"

"Niin."

"No ei oo kauheen mukavasti sanottu."

"Se on totta."

..... Hiljaisuus...

"Voiko kukaan olla aina ihana?"

"Ei."

"Riittääkö välillä?"

"Joo.

.... Romahtelee ja ei romahtele... Nyt en haluais että tarvii alkaa näitä elämän tukipilareita muuttamaan..

Purnausta

2010-05-08T21:30:00.005+03:00

Olipa ärsyttävä viikko. Luvattiin ylitöitä, mutta turhia olivat ne lupaukset, reilun pari tuntia sai tehdä ylimääräistä. Asiat ovat painaneet mieltä edelleen. Itku on tullut työmatkalla ja välillä tauollakin. En ole tyytyväinen. Loppuviikosta olen mielestäni rauhoittunut tarpeeksi voidakseni puhua asiasta. Kysyn hyvin varovaisesti ja työkaveri sanoo, etten ole tehnyt mitään väärin, pomolla on kuulemma vaan tapana ilmaista asiat vähän huonolla tavalla. Työkaverin mielestä mussa on potentiaalia ja oon hyvä työntekijä. No, onhan se tavallaan kiva kuulla. Vaikka väärästä suusta tuleekin. Perjantaina pomo suostuu kerran vilkaisemaan minua silmiin.

Sitä jäin miettimään, että jos ei vuosikausien opiskelut saa ihmisellä yhtään missään tuntua, niin millä perusteella parin vuoden työkokemus saa mennä ihmisellä hattuun? Siinä ne kukkoilee kun tietävät yhden alan yhdestä asiasta jonkin verran, ilman minkäänlaista taustakoulutusta hommiin. Ja alalle koulutetun pitäisi olla hiljaa. Noniin, oiskohan siinä nyt pahimmat purnauksen aiheet purettuna...

Monesti teki viikolla mieli kirjoittaa, mutta jotenkin en jaksanut. Olen niin pettynyt tähän tilanteeseen ja väsynyt sisäiseen paineeseen, ettei edes kirjoittaminen tuo siihen helpotusta. Olo on epäonnistunut ja paska. Ja vaikka nyt "saisinkin" jatkaa tuossa, niin "työhönopastusta" olen saanut niin vähän, että tulee olemaan todellinen haaste suoriutua kunnialla tehtävistä jotka ovat vaikeita niillekin joilla on vuosien kokemus... Näen painajaisia siitä, etten tiedä mitään hommistani siinä vaiheessa kun lomat alkavat ja jään yksin. Ei sillä, että työkaverit olisivat ilkeitä tai pihtaisivat tietoa, mutta kun eivät osaa opettaa ja jouda kertomaan. On helpompaa ja nopeampaa hoitaa niitä juoksevia asioita ja rästihommia ilman ylitöitä nyt kun on yksi käsipari lisää tekemässä, mutta se kaikki tapahtuu opetuksen kustannuksella. Vittumainen tilanne.

Ja sitten tulen kotiin ja asetun Jalin syliin ja kaikki on paremmin. Nauramme yhdessä, nukumme sylikkäin, aamulla olen paljon vahvempi. En muista kovin usein odottaneeni viikonloppuja edellisissä töissäni, mutta nyt viikonloppu on vapautus ja maanantai mörkö.

Ruoskintaa vai tukea?

2010-05-03T21:00:00.002+03:00

Onpa taas niin paska ja epäonnistunut olo... Vieläkin vaivaa mieltä se pomon varoitus. Olen parhaani tehnyt, mutta se ei tunnu riittävän. Riittääkö se koskaan? Onko minusta ikinä mihinkään? Mikä minussa on vikana? Työkavereiden kanssa on minusta mennyt ihan hyvin lukuunottamatta noita muutamia seikkoja, ja pomo itse on ollut vain hyvin vähän tekemisissä kanssani, joten muiden kanssa käydystä keskustelusta tuo tarve huomautukseen on tullut. Toisaalta mietin sitä, että pomo on itse hyvin hyvin suorasanainen, joten voi ehkä olla, että hän on reagoinut johonkin pieneen esiin nousseeseen asiaan omalla tyylillään...

No, edelleen minua esitellään uusille ihmisille, vaikka omasta mielestäni tuntuu että homma on jo ohi. Mutta tämähän on minun tapa reagoida? Pieni riita Jalin kanssa saa minut etsimään vuokra-asuntoja ja aina kun jokin menee pieleen olen pakkaamassa. Nytkään en kestänyt yhtä kritiikkiä ilman että heitän pyyhkeen kehään. Ehkä ei olekaan niin, että olen ainoa jolle sattuu tällaista, vaan reagoin siihen suhteettomalla tavalla. Toivon kai että minua kohdeltaisiin silkkihansikkain...

Mutta kyllä olen saanut katsella peiliin taas, miettiä olenko jotenkin erityisen paha ja huono. Ei kai se ihan niinkään mene. Kärsimätön kylläkin ja haluan kaiken heti, mutta en pahuuttani. Olen kelannut asioita taaksepäin ja kyllä se on niin että olen aina halunnut olla Jotakin. Jotakin jota voin itse arvostaa, sekä ammatillisesti, että käyttäytymiseltäni ja elämäntavoiltani. Rima on niin helvetin korkealla. Olisipa kiva joskus vain rentoutua ja unohtaa muiden ja omat vaatimukset... Arvostelu - oma ja muiden, kuviteltukin..

Tässä voisin taas ottaa oppia Jalista. Se on niin rento ja rauhallinen eikä piittaa muiden ajatuksista. Se tekee mitä haluaa ja milloin haluaa, sitä ei romauta se, että sakot vievät ajokortin tai että sattuu kolari jossa hän on syyllinen, minussa taas jokin napsahtaisi ja ruoskisin itseäni päiväkausia... Niin kuin nytkin. Minulle ei vain riitä, että teen parhaani, jos ei se riitä jollekin muulle?

Yhtenä iltana kiihkoilin jostain. Jali istui sängyssä selkä päätyä vasten lukemassa. Nosti katseensa kirjasta (ja voin kuvitella miten se kolmenkymmenen vuoden päästä nostaa päänsä samoin ja katse ohjautuu lukulasien yli...) "Sinä intoilet liikaa." "Ja sinä liian vähän." Katse rauhallisesti kirjassa se vastasi: "Siksi minä tasapainotankin sinua hyvin."

Sen kanssa olo on kevyempää, helpompaa, iloisempaa ja hauskempaa, täydempää. Nytkin, kai aina, se jaksaa tukea ja ymmärtää ja uskoa minuun. Vaikka itse en.

Kai minusta tulee vahvempi sen kanssa, kun saan olla heikko. Saanko? Annanko itselleni luvan?

Edelleen mietin millaiset oikeudet minulla on? Saanko jättää työpaikan, jos se ei minua miellytä? Mitä tapahtuisi? Pitäisikö kokeilla? Miksi odottaa potkuja? Vai onko tämä niitä hetkiä, että on parempi kuitenkin jatkaa yrittämistä ja pyrkiä edelleen tekemään parhaansa. Enhän voi joka kerta muuttaa toiselle paikkakunnalle aloittamaan alusta, kai näiden juttujen kanssa pitää vain opetella elämään?

Mutkia matkassa

2010-05-01T15:44:00.003+03:00

No nyt ei taas näytä niin hyvältä. Työkuviot mutkistuivat eikä jatko ole enää varma... Sattui nimittäin niin, että yksi osa-aikainen satuttiin palkkaamaan juuri vakituiseksi, ja se tietysti muuttaa heidän päivärakennettaan.... Lisäksi pomo kävi varoittamassa minua, että heidän työpaikallaan pitää olla nöyrempi. Okei, enhän minä mitenkään erityisen kumartelevaa sorttia ole, mutta en nyt oikein ymmärrä millaista nöyryyttä he hakevat. Minä en tiedä alasta enkä yrityksen asioista yhtään mitään ja sen kyllä tunnen nahoissani koko aika, joten enpä juuri pääse brassailemaan tiedoillani. Teen sitä mitä minulle opetetaan ja mihin pystyn ja sen pyrin tekemään mahdollisimman hyvin, nopeasti ja oikein. Tarvittaessa varmistan opastajilta. Jos he ovat kiireisiä yritän tehdä jotain yleishyödyllistä, vien vaikka roskat tai tyhjennän tiskikoneen.

Nöyryydestä pomo puhui jo haastattelussa, että he kaipaavat nöyryyttä. Nöyrrrryyttä, monella ärrällä. Tätä vaatii machomainen, isoääninen mies, joka ei itse vaikuta tippaakaan nöyrältä (eikä juuri katso silmiin ja puhuttelee minua noin kerran viikossa). Minä olen suora ja innokas oppimaan, ja tässä täysin vieraalla kentällä kyselen harva se minuutti mistä on kyse, mitä tapahtuu, miten pitää toimia. Minä en tiedä, ja tiedän sen. Eikö se ole nöyryyttä? Pyrin kuitenkin kovasti oppimaan. Se on tehokkuutta. Jos minulle opetetaan jotain, painan sen mieleeni ja pyrin toimimaan itsenäisesti käskyjen mukaan, koska minusta olisi ärsyttävää jos uusi työntekijä ei kuuntelisi vaan kyselisi jatkuvasti uudestaan samoja asioita tai jokaista pientä liikettä erikseen. Minut palkattiin niin pian kuulemani mukaan suurinpiirtein siksi, että olen oma-aloitteinen, tarmokas ja toimeen tarttuva, tämä ei oikein käy yksiin sen kanssa että samalla pitäisi olla nöyrä, hiljainen, varovainen ja tehdä kyselemättä käskyjen mukaan... Ja jos tarkoitus todella on, että tulen kantamaan tuossa hommassa vastuutakin, niin sitä ei tehdä valmiiksi kumarilla hartioilla, vaan rohkealla ja avoimella asenteella... Eli "liian nöyrien" voi olla vaikea kasvaa kantamaan vastuuta...

Yhtään poikkipuolista tai ikävää sanaa minun ei ole tarvinnut töissä sanoa vaan olen koko aika pysynyt aurinkoisella tuulella. Minusta on mukavampaa tehdä töitä hyvällä fiiliksellä kuin ärräpäitä päästellen. Mutta se on tietysti vain minun mielipiteeni...

Ja sekin on kumma homma, miten toiset reagoivat esimerkiksi koulutukseeni. Okei, minulla nyt sattuu olemaan sitä. Se ei tee minusta mitenkään erilaista ihmistä. Ihan samalla tavalla teen töitä kuin muutkin, ja kaiken sen jälkeen mitä olen kohdannut elämässä eivät paperit ole juuri ehtineet nousta päähän. Ainoa ero on ehkä se, että minä suuntaan siihen vastuun kantamiseen ja vaativiin töihin, kun taas jotkut toiset ihmiset eivät ehkä pidä sellaisista töistä? Tulee vain sellainen kummallinen olo, kun joku huomauttaa, että täällä ei papereilla tee mitään, jos oltais saatu valita niin mitään insinööriä ei oltais joukkoon otettu. No, eihän niillä papereilla sitä työtä tehdä, se on selvä, mutta kyllä opiskelu on ihan hyvä henkinen pääoma. On joku todistus, jotain millä pääsee edes viivoille niihin työpaikkoihin joihin haluaa, ja kyllä se on niinkin, että opiskellessa oppii. Ei todellakaan kaikkea, mutta edes jotain, ja parhaimmillaan saa käsityksen kokonaisuudesta sekä siitä mistä tietoa voi saada. Ja sitten nämä kummat ennakkoluulot insinöörejä kohtaan... Likaisissa halleissa muiden mukana ryskätessäni en todellakaan näytä insinööriltä, eikä se todistus ole koskaan estänyt minua tekemästä mitään (paitsi nyt pääsemästä joihinkin paikkoihin, kun olen "ylikoulutettu"). Piut paut sellaisille, minä en ole mikään hienohelma. Jos olisin itse joskus kieltäytynyt jostain tehtävästä siksi, että sormet likaantuu, ymmärtäisin tuon ennakkoluulon, mutta nyt kun olen selvästi tehnyt ihan kaikkea muiden mukana en ymmärrä miksi asia pitää edes ottaa esiin. Tulee vain mieleen, että ehkä siinä on pientä kateuden poikasta, ehkä joku toinenkin olisi halunnut lukea? Tai sitten insinöörit todella oikeasti ovat usein ihan mulkkuja ja ennakkoluulo oikeutettu?

No, kotona itken asiaa illan ja Jali lohduttaa. Eihän se oikein sun homma ole muutenkaan, se sanoo. Ja onhan minun ihan vähän myönnettävä, että olin toivonut ja ajatellut tehtävää toisenlaiseksi. Toki olen ihan alussa vasta, tehtävänkuva voi muuttua kovinkin, mutta niin kuin kirjoitin jo aikaisemminkin, en ole ihan niin onnellinen tässä kuin mitä olin aikaisemmassa työssäni. Totta kai työ sinällään antaa iloa ja järkeä elämään, mutta silti töissä on eroja.

Ja tietysti sattuu jotain muutakin. Töissä annetaan heti aluksi ymmärtää että firmassa ei tunneta sanaa sairasloma. Ja totta helvetissä minä normaalisti varmajalkainen kaadun ja satutan itseni tosi kipeästi. Jos nyt ottaisin vielä sairaslomaa, niin se siitä hommasta saman tien... Elääkö tämmöisen pelon kanssa monikin ihminen? Sairasloma kai kuuluu ihan perusoikeuksiin?

Sitä olen myös ihmetellyt monessa firmassa, että miten miehen ja naisen roolit ovat erilaisia. Naiset tulevat tuntemissani firmoissa a, b ja c täsmällisesti paikalle kun työaika alkaa ja lähtevät samoin pois vasta kun se on luvallista. Moraalikin sanelee tämän, puhumattakaan muusta. Mutta miehet... Tulevat töihin kun ehtivät tai jaksavat, käyvät puolentoista tunnin lounastauoilla, ja lähtevät vähän aikaisemmin kotiin että ehtivät pelaamaan jääkiekkoa tai bändiharkkoihin. Näinä aikoina kun miehet huitelevat muualla puhelut ovat automaattisestikin siirrettyinä niihin puhelinnumeroihin joista vastataan - eli naisten. Omien hommiensa lisäksi kiltit sisaret toimivat työkavereidensa sihteereinä ja altavastaajina. Voi vittu, sanon minä. Samaa hommaa on tässäkin nähtävissä. Miehet ovat milloin missäkin ja naiset painavat (nöyrästi? tähänkö sitä tarvitaan?) kaksitoistatuntista päivää. Homman kruunaa se ihmeellinen ajatusmaailma joka on kai vain naisilla: vappuaattona jätetään ruokatauko väliin että voidaan lähteä vähän aikaisemmin kotiin, JA merkataan työ päättymään tasatunnilta, vartti ennen kuin lähdetään pois! Eli ei ruokatuntia, ei kahvituntia, ja niiden lisäksi vartti ilmaista työtä. Miksiköhän naisia kusetetaan, ehkä osa meistä osaa todella kerjätä sitä?

Ja ehkä en todella ole tarpeeksi nöyrä tuohon yritykseen?

Hienoa

2010-04-27T20:01:00.002+03:00

Terkkuja täältä hyvistä tunnelmista. Niin siinä kävi että työt alko ja vaikuttaa ihan mukavalta. Onhan se erilaista ku mitä oon tehny ennen, mut kaikesta mitä oon ikinä tehny oon aina oppinut jotain, joten tästäkin varmasti. On upeaa voida taas lähteä omalla autolla pihasta silloin kun huvittaa ja tietää, että pystyy hoitamaan asiansa ja maksamaan laskunsa, kunhan vaan tekee työnsä hyvin. On todella hieno tunne tehdä taas töitä ja ansaita palkkaa. En ole enää riippuvainen - Jalista tai mistään muustakaan. Totta kai pitää vähän aikaa nousta jaloilleen, että saa asiat taas balanssiin ja vararahaston täyteen, mutta suunta on oikea.

Jalin kanssa on ollut rauhallista ja mukavaa muutamaa vakavampaa keskustelua lukuunottamatta. Suurimman osan aikaa tuntuu edelleen, että on oikeassa seurassa.

Yks päivä uskalsin viimein paljastaa sille kuinka helvetisti mua pelottaa se kun se juo kaljaa. Että se on ihan hillitöntä se pelko, kauhu. Itkin kertoessani. Se tuntu tosi koomiselta, mutta toisaalta aika hurjaa että voi kertoa sen viimeinkin. Kyllä se muisti mitä joskus sanoin, eksästä joka kännipäissään petti ja siitä toisesta joka raiskasi kaljalta haisten. Ei ehkä vaan ollu ymmärtänyt miten suuresti se tuntuu. "Mä en ole sellainen.", se vakuutti ja tavallaan tiedänkin, ettei ole. Mutta silti tulee se mutta. Miten voin olla varma? Humalassa se haluaa seksiä enemmän kuin muulloin, se helposti tuo mieleen ikäviä asioita...

Ja sit on semmonen harmillinen juttu. Että vaikka nyt onnistuinki saamaan töitä ja oon tosi tyytyväinen siihen, niin jotenki olin onnellisempi edellisessä hommassani. Tosin ehkä muistan siitä vain sen ajan kun tein jo hommia sujuvasti, tämä alkuaikojen pyöritys, osaamattomuus ja tietynlainen avuttomuus ehtivät jo unohtua, ehkäpä tunteeni johtuu siitä. Vaikka on se myönnettävä, siihen hommaan mulla oli todellinen palo. Tätä teen siksi, että se on järkevää ja haluan tehdä työni hyvin. Voi tietysti olla, että kun pääsen hommiin sisälle ja alan saada enemmän vastuuta alan innostua tästäkin, luonteeni kun onneksi on positiivinen ja innostuva - tietyllä tapaa :)

Helvetti takana?

2010-04-15T23:56:00.001+03:00

Samana päivänä tapahtuu kaksi todella hienoa asiaa: saan töitä ja ostan auton. Työ ei ehkä sinänsä ole sitä mitä olen toivonut mutta yrityksessä on mahdollisuuksia vaikka mihin. Palkka on aluksi huono, mutta sovitaan että sitä tarkistetaan pian ja ylitöitä on luvassa reippaasti, joten sillä voidaan kompensoida eroa. Pääsen tekemään jotain ja kohta olen taas oma itseni! Auto on vanha, mutta tarvin sitä työssä ja uskallan nyt investoida kun tiedän että rahaa alkaa tulla. Kaikki tapahtuu kuin taikaiskusta ja on kuin olisin putkahtanut suoraan pimeästä paskatunnelista mereen, voimakkaan virran kuljettamana. Elämässä on taas toivoa, minulla on taas rattaat alla ja päässä tieto että kelpaan, voin suunnitella jotain tulevaisuuteen ja mikä ihmeellisintä: minun ei tarvitse muuttaa työn perässä minnekään! Valinta oli tarkka ja monivaiheinen prosessi, jossa aluksi epäiltiin kykyjäni niin että jouduin puhumaan itseni ensimmäiseen haastatteluun. Toisen jälkeen oli testejä ja piti olla kolmas haastattelu, mutta siinä vaiheessa sain puhelun, että kolmatta ei tarvita jos minä aloitan mahdollisimman pian. Vaikuttaa todella hyvältä. Toivottavasti helvettini todella on takana päin...

Making my life miserable

2010-04-10T13:49:00.005+03:00

Kysyin Jalilta miksei se ole koskaan kutsunut keikalle mukaan. En ole kuulemma koskaan kysynyt. Niitä kahta kertaa se ei muistanut. Nyt kun olen vapaalla voisin olla mukana, mutta sitten kun saan töitä se on tietysti mahdotonta. Se oli kohtuullisen ymmärtämättömän oloinen, ihan tyypillistä sille. Ei hän voi tietää sun aikatauluja, että voitko lähteä vai et. Miten ois kysyminen? Keskustelu käytiin kahden tiiviin reissun välissä. Se lähti saman tien, kävi kasaamassa kamppeet firmalla ja soitti sitten että haluanko samalla kyydin kavereideni luo. Minä olin puolessa tunnissa lähtövalmis ja matkustettiin yhdessä sinne missä minun kaverit asuu. Ehkä se sit kuitenkin jää ajattelemaan vähän jälkiviisaasti jotain...

Seuraavan kerran nähtiin ihan loppuviikosta, mutta sitä ennen se ehti sanomaan mulle puhelimessa ikävästi. Tehän tiedätte millaiset välit minulla sukuni kanssa on. Aika tulehtuneet. Vasta siinä vaiheessa kun sain hienon tittelin tarjosivat apuaan. Nyt se yksi ainoa asia minkä olen isältäni koskaan saanut tarkoitti Jalin mielestä sitä että "odotan aina että joku muu järjestää mulle asiat hyvin". Tuntui kuin matto ois lähteny jalkojen alta. En tarvi päähän potkimisia enää kotona, riittää että koko muu maailma on mua vastaan. Minäkö tämän tämmöseksi teen? Jäin kovasti pohtimaan tuota: olenko todella liian vaativa, odotanko aina jonkun muun auttavan minua? Kuinka se voisi olla mahdollista, kun olen suurimman osan elämästäni asunut yksin ja kaupungeissa joissa minulla ei ole kavereita, tuskin edes tuttuja? Olen kulkenut peukalokyydillä, koska vaihtoehdot ovat olleet liian kalliita, ja toki siinä oletan että joku pelastaa minut tienposkesta, mutta muuten... Kehen minä muka oisin voinut tukeutua? JP:hen? Hah!

Olen kyllä vaativa, mutta että odottaisin muiden tekevän kaiken puolestani? Ajatus tuntuu todella kammottavalta. Olen opiskellut ja opiskellut ja toivonut, että sen avulla elämä muuttuu joskus paremmaksi ja tulevaisuudessani on toivoa. Mitä paskaa, huoltsikalla voidaan istua pöydässä jossa on viisi täysin kouluttautumatonta rahtaria jotka kaikki on töissä ja minä parikymmentä vuotta koulun penkillä istunut työtön kolme ammattia opiskellut insinööri. Ihan perseestä! En minä tämmöstä halunnut!

Ikävien sanojen jälkeen meni pari päivää ennen kuin se tuli reissusta kotiin takki ihan tyhjänä ja oli kovin lauhkean oloinen. Todennäköisesti oli unohtanut jo mitä sanoi, mutta minä en.

Vähän sellainen olo kuin peilitalossa. Näkee erilaisia kuvia itsestään, mutta ei tiedä mikä on totta. Tämmöstähän se on mulla ollut aina.

Yhtenä päivänä Jali valitti asiasta x, jonka joku vieras oli tehnyt. Minä tein asian eteen eleen y, joka oli pieni liike, joka vaikutti niin, ettei tämän vieraan tekemä asia enää vaikuttanut Jaliin. Jali hermostui minulle: "Ei aina tarvitse olla vittumainen." ... Vittumainen? Olenko minä VITTUMAINEN, koska yritän tehdä jotain sen eteen mikä häntä häiritsi? En tajua, en todella tajua. Jali jatkoi että tuommonen on ilkeää. Olin entistä enemmän ihmeissäni. Hän valittaa minulle asiasta, ei tee elettäkään korjatakseen tilannetta ja kun minä teen, olen vittumainen ja ilkeä. Huh.

Ja nyt viimein se keskustelu jota olen vähän uumoillutkin. Jali otti pyörän talviteloilta. Minullahan on myös ajo-oikeus, ja ihan helvetinmoinen pyöräkuume, mutta ei pyörää, ei tässä rahatilanteessa. Vilkaisin kelloa ja ajattelin, että tulee pitkä päivä kotona yksin kun se lähtee. No, pyörähän on kaverin tallilla ja sinne pitää tietysti mennä autolla. Eli hän ottaa auton mennäkseen pyörälle ja tulee joskus kun lämpötila laskee. Kiva. Minähän istunkin täällä vain viikot neljän seinän sisällä, ihan yhtä hyvin voin kai istua viikonloputkin jotain odottaen. (En kyllä näillä sanoilla tilannetta Jalille kuvaillut, sanoin vain että tarvitsisin autoa..) No voitko viedä, Jali kysyi. Vilkaisin kengät jalassa ovella olevaa miestä ja itseäni: yöpuvussa, hiukset hapsottaen, meikittä, aamupalasta vasta haaveilemassa. Ei, en minä vielä voi viedä, eihän mulla ole edes vaatteita päällä. Mihin sinä autoa tarvit, kysyi Jali. No ajattelin käydä kaupassa ja muutenkin liikkua kun ei viikolla pääse. Bussilla pääsee, oli miehen vastaus. Mitäs jos minä sanoisin sulle että mene bussilla sinne moottoripyörällesi? "Onneks mulla on oma auto niin ei tarvii kysellä. Ja mitä se oli se puhe että et oo pelkkä piika? Minunko se pitää sit kaikki täällä maksaa ja tehdäkin vielä?" Minähän tarjosin rahaa, mutta se ei suostunut ottamaan sitä! Ei se tarkoita, että olisin täällä jollain työleirillä!

Eli jep jep, nyt alkaa näkyä se, mikä on sen ja mikä mun. Sen on kaikki: talo, auto, pyörä. Ainoa mikä on mun on asunnon kunnossapito korvaukseksi kaikesta tästä....

No joo, kirjoittelin tähän asti eilen aika täydessä höyryssä ja varmaan olisi tullut lisääkin aiheesta ellei Jali olisi tullut pyörällä pihaan paljon aikaisemmin kuin oletin (jos tarkistatte ylhäältä huomaatte, että musta mieleni oletti automaattisesti, että kyseessä on sitten koko päivä, hyvä ettei vuosi..). Kun lukee tuon aikaisemman uudestaan tajuaa monta seikkaa. Eihän tämä ihan näin mustavalkoista ole, ei voi olla. Minussa on vikoja ja yksi niistä on perkeleellinen valittaminen ja asioiden näkeminen väärältä kantilta, varsinkin juuri silloin kun huvittaa. Asiat voi kuvata niin kuin olen ne tuossa kuvannut, mutta onko jokin elementti, jota en myönnä edes itselleni ja joka aiheuttaa a) tilanteet b) niiden tulkinnan?

Tai sitten kaikki on juuri niin kuin sanon ja minä saan Jalista esiin sen pahat puolet aika näppärästi. Mutta jos siinä on niitä ja ne näkyvät niin miksi minunkaan pitäisi olla sen täydellisempi?

Viime yönä sitten kaikessa rauhassa keskusteltiin sängyssä asioista. Minä laitoin jo päivällä sen rahavihjauksen jälkeen sille tilille täytettä, minkäs se sille tekee, eipähän voi olla ottamatta vastaan kun ei tiedä palautusosoitetta. Sitten puhuttiin siitä mitä kumpikin toiselta odottaa kotitöiden ja muiden asioiden suhteen. Ehkä meillä on molemmilla vähän tapana pitää asioita itsestäänselvyyksinä ja kun ne ovat itsestäänselvyyksiä, niistä ei tule kiitettyä ja kun ei kiitä niin vaikuttaa kiittämättömältä eikä saakaan enää sitä mitä ennen olisi saanut jos vain olisi osoittanut että arvostaa. Minä en ole pelkkä piika -kommentti lähti siitä, että olin tehnyt vaikka mitä saadakseni asunnon kondikseen Jalin paluuta varten ja mies ei huomioinut seikkaa mitenkään. Vaikutus: enpä tee toista kertaa. Miksi pestä sen vaatteita jos ei se vaivaudu viikkoihin ottamaan puhtaita pois narulta tai edes viemään valmiiksi viikattuja kaappiin! Eikö tuo nyt todella ole kiittämätöntä! Ja toisinpäin: Jali siirtää reissuaan voidakseen lainata minulle auton jotta pääsen mahdolliselle tulevalle työpaikalleni tapaamiseen. Kiitollisuuden sijasta valitan auton ominaisuuksista. What a bitch. Tulos: eipä järjestä toista kertaa. Johtopäätös: Kumpikin tuntee suurinpiirtein samoin mutta eri asioista. Näkökulmia on vaihdettava, jotta tajuaisi miten toinen näkee nimenomaisen asian. Esimerkiksi se kommentti siitä, että minulle olisi kaikki järjestetty valmiiksi olikin kommentti, joka liittyi juuri tuohon autoon, hän sen järjesti ja minä en vaikuttanut tyytyväiseltä, ja näemmä se aiheutti niin suuren katkeruuden, että mies päätti iskeä tuollaisella lauseella. Puuh.

Tätäkö tämä tulee olemaan? Jatkuvaa setvimistä...

Selitin sille siitä miten vihainen olen. "Mulle?" Ei kun maailmalle. Ehkä sitä helpottaa jos se tajuaa, ettei tämä ole sen syytä, etten niin ajattele. Selitin mitä olisin halunnut saavuttaa ja tehdä ja sitä miten tiedän ettei ihmisen minäkuvan ja omanarvontunnon pitäisi perustua työhön, mutta kun on suvultaankin saanut hyvää palautetta vain jos on menestynyt, on vaikea päästä irti ajatuksesta että pitää olla jotakin työelämässä ollakseen jotakin ylipäänsä. Kerroin etten halua sen hyväntekeväisyyttä eikä sen tehtävä oo pitää mua pystyssä, olen kai liian ylpeä sellaiseen. Jos tämä tilanne jatkuu tarpeeksi pitkään olen valmis siirtymään vähine rahoineni jonnekin sellaiseen paikkaan missä mulla on vara niillä elää, en halua olla Jalille taakkana. "Et sinä ole taakka. Me pärjätään kyllä. Tuetaan toisiamme. Mä jaksan pitää sua pinnalla vaikka kuinka kauan." Mutta ei sun tehtävä ole pitää mua pinnalla. "Mistä tiedät?"

Niin, mistä minä sen tiedän?

Tärisin pidätellystä itkusta, mutta annoin kyynelten valua.

Tämä kuulostaa ihan sosiaalipornolta. Ehkä onkin sitä. Toivottavasti joku saa.

Jali piti kätensä ympärilläni ja viimein sanoi: "Ei sun tarvi itkeä kun oot mun vieressä." Niin, ehkä mun todella ei tarvi. Ehkä mun ei oikeasti tarvi tehdä elämästäni surkeampaa kuin mitä se on. Ehkä mä voisin vaan opetella kiittämään. Perkele.

Kohtuu?

2010-04-04T22:29:00.002+03:00

Tällä kertaa emme päässeet neuvotteluissa sellaisiin tuloksiin että yhteistyötä syntyisi. Jäin kaksijakoisiin tuntemuksiin: ei tarvitse muuttaa, ihanaa, sitä on joutunut tekemään liikaa viime vuosina. Mutta en myöskään saanut töitä. Se aiheuttaa huonoa mieltä. Pari muuta vaihtoehtoa on vielä auki, mutta odotellaan tuloksia... Nyt keljuttaa aika paljon myös se, että olisin ollut mielelläni kesän yli työttömänä enkä keskellä ihan typerää talvea. Nyt jos saan töitä menee taas koko kesä ilman lomaa ja niitäkin on ollut jo ihan liian monta, perkeleen perkele!!!! Pakko jotenkin purkaa tätä raivoa siitä, ettei mikään mene niin kuin olisin halunnut.

Tilanne myllertää sisällä ja näkyy monella tavalla. Öisin näen unia edellisestä työpaikastani. Vuorotellen työkaverit käyvät haukkumassa minut: ei sinusta tähän olisi ollut, olit liian äkkipikainen, liian sitä ja liian tätä... Aamuisin melkein harmittaa kun muistaa unensa...

Mutta jotain hyvääkin: yhtenä päivänä Jali tuli töistä ja oli taas ihan oma itsensä, rento, ystävällinen ja nauravainen. Oli kuin olisin tullut pois synkästä pilvestä, kun näin sen. Onhan se itsepäinen edelleenkin, mutta enhän minä halunnutkaan mitään räsynukkemiestä... On vain niin väsyttävää opetella toisen tapoja ja neuvotella asioista... Yksi suurimmista huolistani Jalin suhteen on alkoholi. Jali saattaa juoda kaljan tai pari harva se päivä. Joskus monena päivänä peräkkäin. Minä juon ehkä kerran kuussa lasin viiniä, jos sitäkään. Kalja on minulle kuin punainen vaate. Huolestun joka kerran tölkin nähtyäni sydänjuuriani myöten: juoko se tänään enemmän kuin koskaan, mitä sille tapahtuu, miksi se juo niin paljon, onko se alkoholisti? Meidän suvussa ei ole koskaan käytetty alkoholia, ei minkäänlaista kohtuukäyttöä ainakaan, se yksi sukulainen joka joi joikin sitten kaikkien muiden edestä ja olikin sitten toimissaan ihan päätön. Sama tyyppi kohteli minua kovin kovin kaltoin ja niihinkin tapauksiin liittyi alkoholi. Jalin kotona taas maistellaan viinejä ja oluita ja tissutellaan muutenkin aika usein. Ehkä tiukka suhtautumiseni päihdyttäviin aineisiin liittyy juuri siihen, ettei minulla ole niistä mitään normaalielämään liittyviä positiivisia kokemuksia, tilalla on vain mustaa ja valkoista. Eikä asiaa yhtään helpota se, että Jali mainitsi ihan alkuaikoina, että hänelle on joskus maistunut vähän liikaakin. Totesi saaneensa tilanteen kuriin, mutta meillä on asiasta ehkä eri käsitys...

Ja tottahan pakkaa sekottaa vielä samantyyppinen ammatinvalinta Jalin kanssa. Yhtenä päivänä se selitti jotain yhdestä ulkomaankeikastaan ja reissuun liittyvästä maisemasta. Minä vastasin vaisusti, että enpä ole kyseistä maisemaa nähnyt. Mies hämmästyi, etkö muka ole nähnyt kuvia? Ei, en ole nähnyt kuvia enkä tiedä mitään sun reissuista. Se sanoi luulleensa, että on näyttänyt niitä. Istutti sitten koneen ääreen ja katsotti kuvat läpi selittäen tarinoita. Minä istuin vähän sen takana ja pidättelin kyyneleitä. Niin paljon harmittaa edelleen se, ettei pääse osallistumaan. Olen välillä ollut vittuuntunut kun se on lähtenyt työmatkalle, olenhan sentään kotona ja voisin lähteä vaikka saman tien reissuun mukaan. Ulkomaillakin olisi kiva piipahtaa. Mutta ei, pari kertaa olen vinkannut että ois mukava lähteä mukaan, mutta Jali on ohittanut sellaiset hiljaa. Nyt kyyneleitä pidätellessäni tajusin taas, ettei mukaan lähteminen olisi varmaankaan kovin hauskaa kummallekaan. Itkisin ehkä koko reissun ja olisin kateellinen Jalille. Töitä ja suhdetta ei ole hyvä sekoittaa, siksi pyrimme puhumaan mahdollisimman paljon muista asioista kuin alaan liittyvistä. Järkevistä ajatuksista huolimatta on kuitenkin tuntunut jo pitkään siltä, että on pakko kysyä miksi se ei huoli mukaan. Ei tunnu hyvältä näin.

Niin, monenlaista tapahtumaa ja tunnetta... Kovin monenlaista.

Sydän kylmänä

2010-03-31T08:53:00.002+03:00

Tapasin Jalin eksän sattumalta. Se oli ystävällinen ja hyvin jämäkän oloinen. Vähän vaikea uskoa, etteivät koskaan ole ottaneet yhteen mistään jos Jali on ollut samanmoinen jääräpää. Ja onhan se, eksä antoi selvästi ymmärtää. "Se on sit tahtojen taistelu jos haluat oman pääsi pitää", se yhtäkkiä sanoi.

Tätäkö tämä siis tulee olemaan? Onko mun asuinkumppani näennäisen herttainen mies, mutta joissakin asioissa täysin kylmä ja empatiakyvytön? Ei nimittäin oo yks eikä kaks kertaa kun oon yrittäny selittää jotain mulle tärkeää asiaa jonka se viskaa parilla eleellä pois niin kuin roskan. Asioista ei siis käydä keskustelua vaan se on kuin asemasotaa, Jali pulttaa jalat maahan ja pitää tiukasti kiinni kaikesta mitä on koskaan ajatellut ja minä yritän selittää, että muitakin mielipiteitä on, niin kuin esimerkiksi sillä henkilöllä, jonka kanssa sä juuri nyt asut, ja nekin tulee ottaa huomioon...

Ja se työhomma. Ettei miestä sen vertaa kiinnosta että firman ja tehtävän kysyisi?! Kaikki muut joiden kanssa oon puhunu asiasta ovat olleet edes näennäisesti sen verran kiinnostuneita, että ovat kyselleet lisää. Mutta ei Jali. Se kun vielä sattui samoihin aikoihin Jalin "anopin" ja eksän kommenttien aikaan mä olen ollut monta päivää sydän kylmänä. Ihan ku kaikki tunteet Jalia kohtaan ois joutunu pakastimeen. Mä en tunne sitä. Se ei päästä lähelle. Se ei oo valmis tähän. Mä en jumalauta oo valmis tähän. Mä en jaksa taistella sen kanssa pienimmistäkin asioista kun jokainen juttu pitäis mennä sen mielen mukaan. Äh, olenhan toki itsepäinen itsekin, mutta jotenkin sentään pystyn kuuntelemaan muita ja selvittämään mitä ne tarkoittaa kun sanovat jotain, Jali ei edes suostu kuuntelemaan.

Luojan kiitos mulla on tämä blogi johon purkaa ajatuksia. En jaksa edes miettiä minkälaista on niillä jotka jostain ihmeen syystä kertovat joillekin kavereille, tutuille tai treffiehdokkaille bloginsa osoitteen ja sitten erkaantuvat noista ja joutuvat muuttamaan blogin osoitetta, sensuroimaan kirjoituksia, laittamaan niitä salasanan taakse tai lopettamaan koko blogaamisen. Mitä järkeä siinä on? Ihmiset on ohimenevää, seurustelu- ja jopa ystävyyssuhteetkin loppuvat, mutta blogaaminen pysyy. Eikö kaikki tajua sitä? Ei kannata luottaa kehenkään, eikä jakaa blogin osoitetta testimielessä sillä tämä jää kun kaikki muu häipyy. No, tähän väliin terkkuja sille yhdelle ja ainoalle minut livenä tietävälle joka mahdollisesti vieläkin lukee. Sä olet se yksi ja ainoa poikkeus säännöstä ja muita ei tule.

Niin. Kylmä olo sisällä jatkuu. Tutustuminen on pelottavaa, koska pettyminen hirvittää. Kaikki ei ehkä olekaan ihan niin kuin olen ajatellut ja toivonut. No, aika näyttäköön mihin maailma on minut tuonut - ja miten siitä pääsee pois.

Samalla odottelen myös neuvottelujen tulosta. Jos vastaus on myöntävä ilmoitan kaikille muille paitsi Jalille, että muutan kohta. Eihän sitä kiinnostanut?

Eksän suusta...

2010-03-29T16:34:00.002+03:00

Hohhoijaa. Kävin kavereiden luona ja oli kivaa. Jalin kanssa on ollut puolet ajasta mukavaa, puolet todellakaan ei. Kämpässä ei tapahdu mitään jos en minä tee ja se alkaa nyppiä. Sitä ei vaan häiritse mikään esteiden yli hyppely ja epäjärjestys. Gosh.

Jalin äidin kanssa nähdään melkein päivittäin, koska meillä on yhteinen harrastus. Se on tosi kivaa, koska se on niin herttainen. Mutta toisaalta saatan kuulla ikäviä asioita... Se on hyvä kaveri Jalin eksän kanssa ja tässä yhtenä päivänä kun se kävi kylässä minä irvistin vähän ja tuumasin että siinä on miehen astiat pöydässä, lähti puolen viikon reissuun ja kaikki jäi niin just niin. Huokasin että ei kai siinä jos ei täällä ois ketään mutta kun ne jää mun katottavaksi, ja kyllähän minä ne ehdin korjata, mutta kun en minä kuitenkaan pelkkä piika ole. "Niin. Samaa se eksäkin sanoi."

Että semmosta.

Tuli kylmän pelottava olo, että mitä kaikkea voi vielä paljastua...

Työrintamalla pieni positiivinen vire. Saa nähdä miten käy kun pääsemme pöydän ääreen neuvottelemaan. Sekin vituttaa että minulle tosi suuri uutinen ja Jali ei ole edes firman nimeä tiedustellut. Ei kuulemma ole niin iso juttu että kannattais kysellä, sitten vasta häntä alkaa kiinnostaa jos sitä kautta alkaa palkka juosta. Jaaha. Voi vittu. Kyllä ottaa päähän tämmönen.

Möllötystä

2010-03-23T13:17:00.002+02:00

Ennen kirjoitin siitä miten pahalta tuntui moninaisin tavoin, kun minua kohdeltiin huonosti ja vieläpä annoin sen tapahtua. Nyt mietin päinvastaista: miten voisin itse olla uuden elämäntilanteen veroinen. Jali valittaa mistään harvoin, tuskin koskaan sanoo ikävästi eikä esimerkiksi todellakaan vaikuta siltä että olisi tyytymätön jos minä en päivän aikana kotona työttömänä ollessani pese astioita ja pyykkejä tai tee muita kotihommia. Joudanhan minä ne paljolti tekemään, mutta välillä taas en ja minusta ne pitäisi muutenkin jakaa, sillä vaikka olenkin kotona en kuitenkaan ole piika joka vain siivoaa toisen jälkiä. Silti voisin jotenkin kuvitella, että minä saattaisin vähän hämmästellä jos mitään ei päivän aikana tapahtuisi ja minä joutuisin illan vielä siivoamaan, mutta toisaalta Jalia ei tunnu haittaavan juuri mikään sotku eikä tähän mennessä mikään mitä minä olen jättänyt siivoamatta ole siirtynyt Jalin siivottavaksi, lykkääntyypähän vain tulevaisuuteen, näemmä... Ja vaikka samat astiat ovat edelleen olleet pöydällä on kaikki muu asunnossa voinut siirtää paikkaa, joten olen minä sentään jotain tehnyt...

Nyt on taas ollut raskaampaa. Itku hiipii helposti silmään. Tuleeko koskaan porukkaa johon minä kuuluisin? Saanko koskaan olla minä? Olenko edelleenkin liian kantikas, liian suorasanainen, liian helposti ärtyvä? Yritän olla mukavampi ja rennompi ja kivempaa seuraa, mutta kun olo huononee vähänkään se kostautuu helposti muille. Voidaanko minut taas jättää siksi että olen tällainen kuin olen? Kuinka paljon ihminen saa olla oma itsensä?

Toisten ei tarvitse tällaisia miettiä. Jali on varmaan yksi niistä, hänelle on kai aina ollut itsestään selvää että hän on sellainen kuin on ja että se riittää. Ei, ei se voi olla niin ottaen huomioon että häntä on kiusattu koulussa. Mistä ihmeestä sitten kumpuaa se uskomaton vahvuus ja luonteen lujuus? En ymmärrä.

Tai ymmärrän, sillä olen huomannut että "anoppini" on varsinainen enkeli. Ihan todella. Vilpitön, mukava, aurinkoinen, herttainen ihminen... Ei minusta sellaista tule koskaan. Koko suku vaikuttaa olevan niin mukavaa sakkia että välillä oikein vituttaa. Ei se ihan siirapilta tunnu mutta petokselta: miksi minut pistettiin syntymään niiden toisten taloon?

Käykö kellekään muulle niin, että ystävyys- tai kaveruussuhteet katkeavat? Minusta tuntuu, että lyhyen ajan sisään on turhan monta suhdetta päättynyt tylysti. Mikä mistäkin syystä, mutta jotenkin pään sisällä kumajaa ääni joka huutaa että "ainoa yhteinen asia mitä näillä tapahtumilla oli olet sinä itse". Lankeanko taas syyttelyn ansaan vai onko todellista, että elän jotenkin niin perusteellisen väärin, että kaverit eivät siedä? Siksikö menetin työnikin? Siksikö en saa uutta?

Ei, nyt ei todellakaan ole hyvä hetki miettiä sitä miten kaduttaa kun tiuskahdan syyttömälle Jalille jotain. Ei minun, joka vieläkin harmittelee sitä miten murrosikäisenä sanoi hyvää tarkoittaneelle äidille ettei ole pyytänyt hankkimaan hiuspinnejä, varsinkaan niin huonoja. Miten se voi vieläkin sattua kun muistaa äidin pettyneen ilmeen? Miten siskoni voi sanoa sellaista koko aika ilman minkäänlaista katumusta? En halua alkaa pyydellä Jalilta anteeksi koko aika, haluan elää niin ettei ole anteeksi pyydettävää. Please, make me better.

Kommunikaation vaikeudesta on hyvä osoitus se, että joku lukijoista oli luullut että minä kuvittelen olevani täydellinen. Eipä voisi kauemmas totuudesta mennä. Olen vain yrittänyt kuvata miten herttainen se mies on, ja miten eri tavalla se minua kohtelee kuin kukaan aikaisempi. Minusta ei ole lainkaan ihme, etten kirjoittele blogiini niitä mukavia asioita mitä Jalille teen. On nimittäin aika vaikea kehua itseään, varsinkin jos yli puolet ajasta tuntuu ettei ole mitään. Enkä minä edes muista kovin monta juttua. Ja mistä minä tiedän miltä ne ovat Jalista tuntuneet? Joskus olen yrittänyt auttaa ja hänen mielestään vain pilasin jutun ja sitten tietysti kiukustuin siitä ja sain pettymyksestä kyyneleet silmiin kun hyvää kumminkin tarkoitin? Taitaa olla niin että jonkun muun pitäisi kirjoittaa jos minusta pitäisi kaunis kuva maalata.

Ja taitaa olla taas näitä päiviä kun on parempi pysyä kotona ja ihan hiljaa. Jalillekin tekee varmasti tosi hyvää päästä työreissuun. Pari iltaa onkin viettänyt kavereiden kanssa. Tottahan olen vähän surullinen kun lähtee, mutta eihän se voi aina mun kanssa olla ja kyllähän minäki kävisin, mutta mun kaverit nyt on niin kaukana, ettei niiden luo joka viikko pääse. Ja nyt kun on lähtenyt olen oikeastaan ollut tyytyväinen. Juurikin siksi etten voi sanoa pahasti sille jos ei se ole paikalla. Olen minä joskus sitten niin sietämätön.

Nyt alan möllöttää. Yksin. Kaikessa rauhassa. Meinasin kirjoittaa tähän loppuun, että "eihän tämä tästä enää pahemmaksi voi mennä?", mutta totesin, että on turha kerjätä verta nenästä...

Tässä se on

2010-03-21T22:34:00.002+02:00

Tässä se on, käy mielessä usein. Kun istumme saunassa vierekkäin. Kun jonkin äkkiriidan jälkeen sovimme yhtä nopeasti. Kun olemme iho ihoa vasten peittomme alla. Kun halaan sitä takaapäin. Kun se käy suukottamassa ohi kulkiessaan. Kun se kävelee alastomana asunnon halki ja seuraan sen poikamaisen hoikkaa vartaloa. Kun hymyilemme toisillemme. Kun nauramme yhdessä. Tää se on, tää on mun tyyppi.

Listaa voisi jatkaa ja jatkaa. Kyllästytän jo itseäkin tällä hämmästelyllä. On vain niin hyvä olla. Voiko elämä olla tällaista?

Ja välillä pelottaa niin kovasti... Ensin piti uskaltaa antaa sen pitää kaupungilla kävellessä kädestä kiinni. Sitten esittelin sen työkavereille. Pikkuhiljaa myös kavereille. Nyt asumme virallisesti saman katon alla. Henkivakuutukset on tehty ristiin. Tämähän on avosuhde? Näin nopeasti?

Pelottaa luottaa. Pelottaa ja toisaalta helpottaa. Saan tukea, ymmärrystä, ... tätäkin luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka kauan... Kaikkea mitä olen aina halunnut saan nyt.

Joinakin päivinä kiukuttelen sille joistakin asioista. Miksi et odottanut kun metsässä kävellessä liukastuin ja jäin jälkeen? Seuraavalla kerralla se tarkkailee maastoa ja jää käsi ojossa odottamaan, jotta voi tukea minut liukkaan paikan yli. Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta minusta se on kaunista. Toisen huomioimista ja tarpeiden muistamista käytännön arkielämässä...

Jali saa minut haluamaan olla parempi ihminen.

Aurinkoinen aamu

2010-03-15T09:44:00.002+02:00

Kaapin paikasta keskustellaan edelleen. Se tuijottaa mua tiukasti silmiin, minä sitä takaisin. Nyt jo tiedän, että se on niin paljon kovapäisempi kuin miltä näyttää, että sen pään saatuaan ei pysähdy miettimään mikä järkevintä olisi. Nyt en anna periksi milliäkään, en nyt kun ei ole tarvis. Roskia ei sisälle jätetä pölyä keräämään. Myöhemmin se tajuaa itsekin että fiksumpi näin, tosin sitä ei tiedä kuinka paljon myöhemmin.

Aluksi väännettiin sohvista aika rankasti. Sillä oli alunperin viidelle paikka telkkarin edessä, minä toin mukanani vain yhden lisäpaikan kun luovuin omasta sohvastani. Viidelle tila oli todella ahdas. Ehdotin että vaihdetaan jotakin pois ja sijoitetaan minun nojatuolini tilalle. Ettäkö television edessä tilaa vain 3+1:lle tai 2+1:lle, se pöyristyi ja reaktiot menivät aika kohtuuttomiksi. No, kuinka usein meitä on enemmän kuin kaksi paikalla? Neljäkin on aika paljon eikä sillä ole eroa viiteen kuin yksi... Ei, ei millään. No, siihen me sitten kuitenkin ensin siirryimme. Vähän aikaa järjestystä katseltuaan se totesi, että ei ole hyvä. Jos siirretään tuo kolmenistuttava toiseen huoneeseen ja jätetään kahdenistuttava nojatuolin kanssa tähän, se ehdotti. Minä purin poskea ja seurasin sen ilmeitä, joissa ei näkynyt pilkahdustakaan siitä että se muistaisi tyrmänneensä ehdotuksen (silloin kun minä sen ehdotin) erittäin karuin sanankääntein vain muutamaa päivää aikaisemmin. No, idea sopi mulle ja niin me tehtiin.

Yleensä taistojen jälkeen kuluu hetki hiljaisuudessa. Sitten se astelee halaamaan ja tilanne silitetään pois. "Kaksi kovapäistä vastakkain, mitä voi olettaa", se huokaa. Niinpä niin. No, en minä todellakaan mitään kylläkultsi-tallukkaa olisi halunnutkaan. Tässä on mies, joka osallistuu ja vaikka se nyt tarkoittaakin sitä että joudutaan asioista keskustelemaan ja tekemään kompromisseja niin on se sentään parempi kuin että minä joutuisin päättämään kaikesta yksin.

Ei tämä enää niin pahasti väsytäkään kun alkaa jo vähän ymmärtää miten toinen toimii tilanteissa. Yhtenä päivänä kitisin sille "jatkuvasta" pelaamisesta ja siitä että se ei "ehdi leikkiä mun kanssa". Se kitisi takaisin, että en koskaan mene sen kanssa nukkumaan... (No kun se menee niin hiton AIKAISIN! Mulla ei ole syytä herätä ennen kuutta aamulla joten ei huvita mennä petiin yhdeksän jälkeen?) No, sen kummemmitta keskusteluitta Jali on jättänyt pelaamiset reilusti vähemmäksi ja ollaan ulkoiltu ja puuhailtu yhdessä. Minä taas olen mennyt nukkumaan sen kanssa yhtä aikaa ja todennut että se nyt on oikeastaan aika sama mihin aikaan herään, vaikka toisaalta paljon ankeammalta työttömyys tuntuu jos sattuu olemaan seiskalta aamulla hereillä ilman mitään järkevää syytä. Lähinnä säälittää kun on laittanut kuusi hakemusta ennen kuin kello lyö yhdeksää??

Puhe

2010-03-08T10:33:00.002+02:00

On tämä vain mukavaa. Taidan olla jo aika tottunut sen rauhoittavaan sävyyn: kyllä se tästä kultsi, tehdään tätä muuttoa pikkuhiljaa. Oishan se tetty mukavaa jos asunto ois siisti, mutta tämä sotkuhan on vaan väliaikaista joten ei ressailla tästä nyt. Kyllä me pärjätään.

Sehän puhuu mulle niin kuin minä olen yrittänyt opetella puhumaan :)

Edelleen on niin lämmin ja varma olo. Todella upeeta. Jotenki elämä on yhtäkkiä niin isossa muutoksessa... Mutta monella tapaa parempaan - vaikka olenkin edelleen ilman työtä (ja olen nyt saanut kuulla aiheesta kysymyksiä ilmeisesti huolestuneilta appivanhemmilta.. Liekö kuvittelevat, että tavoittelen elämää Jalin rahoilla?). Olen jotenkin hyvin helposti pystynyt luopumaan monista vanhoista ja huonoista tavoistani, yhtäkkiä en vain ole tarvinnut niitä enää?

Onni

2010-03-06T00:07:00.003+02:00

Jali on hälytetty töihin pelastamaan tilanne. Minä kuljeskelen päivän auringossa ja illaksi suuntaan pakkaamaan omaisuuttani. Puran hyllyjä joille ihan vasta sain aseteltua kaikki kamppeet ja se ottaa päähän. Kohta taas puran määränpäässä laatikkoa ja mietin mihin jokaisen tavarani laitan. Hoen Jalille puhelimessa että haluan vaan että tää loppuu. Se sanoo että kyllä tää tästä pikkuhiljaa - vai tarkotatko tätä puhelua?

Mä en vaan ihan jaksa tätä jatkuvaa siirtyilemistä enää. Kaikki muu vielä menee, mutta tän omaisuuden kans hajoaa pää. Tarvinko mä tätä TODELLA? Ei sen oo väliä missä mä oon eikä mitä mä siellä teen, mutta miks mun tarvii murehtia missä on kolme vanhaa villahuopaa ja varapeitto vieraille joita ei koskaan tule? Saanks mä antaa kaiken pois ja alkaa alusta? Kokonaan?

No okei, ei nyt liiotella. Kaikki menee kiertoon mikä joutaa ja that's it. Nyt se on sovittu. Jali älä osta enää mitään, me ei tarvita. Me ei tarvita enää mitään.

ME.

Mä en lakkaa ihmettelemästä tätä tunnetta. Jotenki pelottavan pelotonta. Kun ei tarvii olla epävarma, ei odottaa pahinta, ei pelätä kauheinta. Kun ei koko aika oo kaatumassa kaappi tai seinä päälle. Kun voi alkaa rauhottua tähän että tässä ollaan ja näin on hyvä. Kun on niin onnellinen ja turvassa että se onni alkaa tuntua yhtä raskaalta kuin se entinen pelko, mutta täysin päinvastaisella tavalla. Se jotenki liimaa maahan, tähän hetkeen, antaa katsoa ympärilleen tarkemmin. Pelko pisti pyörät pyörimään, pakotti liikkumaan, juoksemaan karkuun, tuijottamaan sisälle kun ois voinu olla läsnä muuten ja katsomaan muissakin vain huonoihin puoliin koska kun ei ollut armelias itselle niin ei sitä osannut olla muillekaan.

Väsyttää niin että silmät vuotaa. Tää jatkaa pakkaamista huomenna. Ziu!

Meille

2010-03-05T11:25:00.003+02:00

On tämä kyllä aika kova rutistus ollut meiltä kummaltakin. Fiilarit on vaihdelleet luoteesta kaakkoon ja monenlaista keskustelua on käyty. Yhtenä päivänä Jali soitti töistä kotiin kertoakseen, että on pohtinut, että se yksi sohva mahtuisi paremmin jos keittiön pöydän kääntäisi toisin päin. Odotin, että sillä olis ollut jotain vielä tärkeämpää, mutta siinä sen asia oli. Pöytä on nyt käännetty ja kyllä ne mahtuu kivasti.

Yhtenä iltana olin pakahtua halusta päästä ulos. Kävimme kävelemässä. Toisena iltana istuin itku kurkussa ja halusin pois, ikävöin autoani ja vapautta. Sanoin Jalille, etten todella ole tottunut tällaiseen, ettei ole mahdollista lähteä... Se ojensi saman tien autonavaimet mulle ja kohta olin tien päällä. Hakkasin välillä rattia ja huusin, mutta parissa tunnissa olo rauhoittui ja pystyin palaamaan kotiin. Niin, kotiin. Meille.

Kahtena päivänä tällä viikolla Jali on tuonut töistä tullessaan jonkun ihanan yllätyksen mulle. Minä olen järjestellyt, järjestellyt ja järjestellyt. Välillä imuroinut, siivonnut ja sitten taas järjestellyt. Ja voi sitä kitinän määrää minkä olen pitänyt. Miksei tämä toimi, miksi tuo on noin, miksen saa tietokonetta yhdistettyä stereoihin ja tv:hen niin että äänet ja kuva toimisi ja myös ääni yksistään, mikä hdmi-piuhassa on vialla, missä järjestyksessä pleikka, videot ja digiboxi pitää yhdistää ja miksi ne ei sitten toimi kun ne on muka oikein. Miksei tämä peli asennu kunnolla ja miksi tässäkin yhdessä rekisteröitymispaikassa oletetaan että kaikki on amerikkalaisia ja niillä on usan postal code. Miksi mun kone kaatuilee koko aika ja miksi matto on likainen. Siis Jalinhan pitäis tietää kaikki ja aivan kaikkihan on tietysti sen syytä... Shut up, bitch.

"Juo vaan, jos oot kovin rasittava niin kierittelen sut lumihangessa", sanoo Jali kun mietin joisinko viiniä vai en. Minä kysyn että mitä, kun en ole uskoa korviani. "Rakastan sua", se sanookin yksinkertaisesti. Änkytän. "Katso nyt, vieläkin saan sut hiljaiseksi." Rakastan.

Viime yönä menin myöhään sen viereen enkä saanut unta. Kiemurtelin ja fiilistelin sen iholla. Se on niin sileää, kauttaaltaan, ettei sitä voi olla silittämättä. Välillä vain tuijotin, sitten taas halasin. Viimein oli pakko irrottautua ja siirtyä sängyn toiselle laidalle, että se saisi nukkua rauhassa. Tuijotin sieltä sen selkää. Koko ajan mietin sitä, miten ... miten selkeeltä tämä tuntuu. Onko tämä nyt se tunne, mistä jotkut puhuvat, että "kyllä sen sitten tietää, kun se on se oikea"? On vaan niin varma, lämmin ja syvä tunne. Epävarmuuden hetkiä on ollut vain muutamia. Mietin myös sitä, miten onnellinen olen. Työttömyydestä huolimatta. Päässä on viikkoja takonut saatananmoinen kuoro: muistatko kun kerran teit niin silloin siellä yhdessä paikassa - siksi et ole enää töissä ja muistatko sen ja sen kun hoidit asia huonosti - siksi et ole enää töissä. Ei susta oo mihinkään, et osaa mitään. Olen ollut aika lannistunut. Enkä aina ymmärrä miksi Jali haluaa työttömän nurkkiinsa asumaan. Mutta. Viime yönä tajusin, että onhan mun pakko olla tehnyt jotain oikeinkin. Miten muuten mulla ois Jali, se paras ystävä siellä kaukana, se toinen ihana ystävä, se kolmas ihana ystävä, se yksi upea ystävä jonka kanssa pian tavataan ja sitten ne ystäväperheet ja kaikki. Siis ei näin mahtavia tyyppejä voi kerätä ympärilleen, ellei itsekin oo edes vähän mahtava?!

Olen salaa odotellut edelleen kilpailijalta työkutsua. Turhaan. Jokin aika sitten tapasin yhden heikäläisen, joka keskustelun lomassa ilmaisi että oli luullut että olen vain vähän aikaa poissa pelistä ja palaan sitten takaisin ruotuun. Vittu että se voi olla vielä epäselvää jollekin, että mulla ei ole paluuta takaisin sinne. Itku nousi kurkkuun monestakin syystä. Piti julistaa todella pro:lle, että minä en ollut pro, ja sitten aloin ihmetellä että siksikö eivät ole minua pyytäneet hommiin, ja nyt taas odotan, että tekisivät sen ennen kuin kongi käy ja jostain Norjasta löytyy paikka mulle. Vaikkakin vähän epätoivoiselta tuntuu, lähes joka päivä tulee sähköpostia, että valitsemaanne työhön on ollut pari kolmesataa hakijaa ja sinua ei ikävä kyllä nyt valittu jatkoon.

Mutta hey, ulkona paistaa aurinko. Onkohan työttömän tehtävä mennä ulos tekemään sitä mitä työssäkäyvät ei voi tehdä?

Henkisesti pakattu

2010-02-26T23:29:00.004+02:00

Tänään tuli jatkoa noin kuukauden takaiselle episodille "minä en välitä siitä mitä sinä tunnet". Silloinhan Jali teki asian, josta minä ajattelin, ettei noin ole hyvä tehdä ja Jali taas että se on ihan sama miten sen tekee ja osoitti selvästi että minun tapani on aivan väärä tapa ajatella asiaa ja että henkilö joka ajattelee niin on typerä.

No, nyt minä tein asian, josta Jali oli mieltä sitä mieltä, ettei noin ole hyvä tehdä ja minulle se taas oli aivan sama, ja kysyin pitäiskö mun nyt olla yhtä lailla välittämättä hänen mielipiteestään. Ei, kun tämä asia on todella tärkeä, tässä pitää ehdottomasti toimia tietyllä tavalla. Niin, minun mielestäni se asia josta minä huomautin oli yhtä lailla tärkeä, joten mitä nyt. Sinä mitätöit mun mielipiteen, teenkö samoin sulle? Vastaus oli selkeä huuto: "Ole hiljaa nyt!"

Suljin suuni vähän pidemmäksi aikaa ja mietiskelin itsessäni asioita. Ei kai se todella ole mikään ihme, että ollaan vähän kärttysiä. Ollaan muuttamassa saman katon alle vähän niin kuin viikon varoitusajalla. Nyt ollaan pari päivää pakattu ja järjestelty ja koko aika yritetty neuvotella toimivaa sopimusta siitä mitä missäkin tulee olemaan ja kuinka paljon. On tämä varmasti meille kummallekin melkoinen ponnistus ottaa koko aika toinen huomioon. Minä oon välillä itku kurkussa ja välillä iloinen tästä muutoksesta. Välillä pelkään kaikkea ja välillä en mitään. Ymmärrän että tunteet purkautuu ja tulee vähän keskinäistäkin ottelua, mutta sitä minä en ymmärrä, ettei toisen näkökulmaa voida edes yrittää ymmärtää.

Jali yritti moneen otteeseen päivän mittaan hyvitellä tilannetta, mutta minusta silitys tai halaus ei vie ongelmia pois. Ei ennen kuin jutut niiden takana on puitu. Se hetki tulikin illasta, kun Jali tuli viereen ja kysyi miksi me "ollaan alettu tappeleen koko aika". Minä katsoin sitä syvästi hämmästyneenä.

Ollaan alettu? Tappeleen? Koko aika? Aikamoista suurentelua... Ihmisten väliseen kanssakäymiseen kuuluu myös vaikeita hetkiä, joten siinä mielessä ei olla alettu mitään ja minun mielestäni tämä ei ole tappelua. Ja koko aika? "No, siltä minusta tuntuu." Minusta meillä taas menee hämmästyttävän hyvin, ottaen huomioon miten isoja asioita nyt tapahtuu...

Ei, Jali ei edelleenkään voi ymmärtää miksi se yksi asia on mulle tärkeä. Ja minä taas en tajua miksi juuri tuo asia on sille niin tärkeä. Okei, yks hailee voiko sen ymmärtää, mutta jos näin on, niin sitten se on. Minä voin ottaa huomioon sen toiveen ja tehdä niin kuin se haluaa asian, joka mulle on ihan sama. Mutta odotan että takaisin tulee myös samanlaista asennetta. Siihen kai koko yhdessä pärjääminen perustuu, keskinäisiin sopimuksiin ja toisen huomioon ottamiseen?

Päästiin viimein yhteisymmärrykseen. Yksi asia piti vielä selventää. Tappelua? Tämäkö? Kultaseni, ei tämä ole tappelua, että minä pidän mielipiteestäni kiinni. Sinä tekisit ihan samoin. Me ollaan kumpiki jääräpäisiä ja pidetään kiinni mielipiteistämme ja se on aika pitkälti tervettä. Ei me voida antaa toisen jyrätä. Eikä se, että minä pidän pääni ole yhtään sen huonompaa kuin se, että sinä pidät omasi. Ei voi olla niin että sinä saat pitää pääsi, mutta jos minä puolustan mielipidettäni se on "tappelua". Minulla on myös oikeus mielipiteisiini. Mutta jos me meinataan tässä saman katon alla pärjätä niin pitää oppia ottamaan toinen huomioon ja tekemään kompromisseja.

Tämänpäiväisen keskustelun aikana tuli ensimmäinen kerta kun ajattelin, että tää oli virheliike, paha virheliike. Sitoa nyt elämä yhteen tyypin kanssa, joka ei halua vilkaista mun puolta kolikosta. Joka taistelee asiasta joka on sille ihan sama, vain siksi että saa pitää mielipiteensä: ihan sama. Sisään valahti yhtäkkiä se entisistä suhteista tuttu sulan lyijyn tuntu, korventava ja todella painava. Se tulee kun tajuaa, ettei asiat olekaan ihan niin kuin on itse luullut, silloin kun tajuaa, että maa lähtee jalkojen alta. Se tuli silloin kun eka poikaystävä jätti, se tuli silloin kuin sai tietää että se yks on naimisissa, samoin kun eksän yhtäkkinen eroilmoitus pisti elämän uusiksi.

Onneksi se tunne tipahti myöhemmin pois... Siinä kun halasimme keskellä sekaista olohuonetta ja minä selitin huomioivani sitä parhaani mukaan, en enää valita auki jäävistä kaapin ovista vaan käyn sen sijaan itse laittamassa ne kiinni. Se sanoi yrittävänsä kyllä ja muistavansa aina sillon tällön sulkea ne itsekin. Niin, tiedän kyllä, yrität sinä. Siksi minä suljenkin ne loput.

On kai se kaikilla välillä hakemista, se yhteinen sävel. Minä olen siinä tilanteessa, että en jotenkin jaksaisi enää toistaa vanhaa enkä yrittää järjettömän kovasti, en saa enää nautintoa pään hakkaamisesta seinään. Yrittäminen on korvautunut hienoisella hiljaisuudella, ohi tai läpi tai kauas katsomisella, ja itsensä saa puhumaan oikeastaan vain patistamalla. Ehkä on hyväkin - varsinkin sille toiselle - että kallistun hiljaisuuteen. Mutta luottamus... Se on vaikea pala. Miten voi/jaksaa rakentaa yhteistä, jos koko aika varautuu siihen, että kohta maata ei olekaan jalkojen alla? Mun on vaan ollut pakko oppia siihen, että yhä enemmän rakennan oman itseni varaan: okei, jos tämä ei toimi niin tiedän että tietä riittää, pois pääsee ja uusia asuntoja löytyy, muutot osaan järjestää ja kaikki hanskaantuu kyllä. Eikö ole aika surullista, että sitä on tavallaan henkisesti koko aika pakattuna muuttoa varten?

Muutosta

2010-02-25T19:04:00.003+02:00

Asuntoon löytyi heti vuokralainen. Kuukausi aikaa muuttaa. Melkonen hyppy tyhjyyteen. Vaihteeksi. Ei me tosiaan paljoa jahkailla.

Nyt on järjestelty ja tyhjennelty Jalin asuntoa ja siirrelty huonekaluja. Aika paljosta tyyppi on valmis luopumaan ja monessa asiassa joustaa, mukavaa. Mullahan ei paljoa isoja kamppeita ole kun oon niin paljon muutellut viime vuosina, mutta pienempää totta kai on kertynyt. Osa niistä joutaa kyllä kiertämään maata, mutta osan pitäisi kulkea mukana, edes pahvilaatikoissa kunnes mahtuvat jonnekin paremmin.

Aika hyvin ollaan pysytty sopusoinnussa vaikka väsyttäväähän tämä toisaalta on, yhtäkkiä alkanut tavaroiden järjestely ja neuvottelu siitä mitä tehdään ja miten. Kun ei oikein tiedä mitä toinen haluaa ja mikä sille on tärkeetä, onko joku huonekalu itse tehty yläasteen kässäntunnilla, joten se on pakko säästää vaikka ulkonäkö sanois mitä muuta... Ja kuitenkin pitäisi saada minutkin tänne mahtumaan alkuperäinen asukas huomioon ottaen, niin että kummallekin jäis tilaa. Tällä hetkellä näyttää aika vahvasti siltä, että asunto jää hyvin paljon Jalin näköiseksi, koska sillä on niin paljon valokuvia ja muistoja ympäriinsä, mutta toisaalta, mun muistot on ajatuksissa ja mielessä sekä näissä teksteissä, kaikkinensa läsnä melkein liiankin helposti. Ja kun ajattelee rikkonaista perhettä, vuosia maankiertäjänä, surkeita suhteita ja kaikkea surua ja turhuutta, onkin ehkä parempi että en pyri pitämään kaikkea tuoreessa muistissa...

Nyt vähän aikaa rauhoituttiin kumpiki omilla tietokoneillamme... Sitten Jali tuli viereen, halasi ja kysyi joko ollaan kumpiki väsyneitä tähän... Mä että no, varmaan aikalailla. "Kyllä tää tästä, pikkuhiljaa kun laitellaan."

Kiva mies.

Meille

2010-02-22T10:32:00.002+02:00

Näin unta, että soitin JP:lle. Puuhasin samalla muuta. Ehdimme puhua pienen hetken, ennen kuin sen ääni haipui kuulumattomiin, osittain huonon yhteyden takia, osittain sen takia että minun puuhasteluni peitti sen vähänkin mitä kuului. Sen ääni oli tuttu ja se oli vähän kyllästynyt työhönsä. Heräsin ajatellen, että olen kahtena viime yönä soittanut JP:lle. Sitä toista kertaa en kyllä muista, mutta niin ajattelin. Pelkäsin, että olen taas ajautumassa johonkin vastaavaan. Että tämä hyvä ja kunnollinen ei enää kelpaakaan. Mutta ehkä vain mielessäni hyvästelen niitä entisiä aikoja? Ja vähän angstaan tätä aika suurta muutosta.

Illalla juttelimme Jalin kanssa pitkään. Entisistä, toisistamme, tavoista, siitä mihin mikäkin huonekalu tulee uudessa järjestyksessämme. Niin, aiemmin eilen puhuin jostain vahingossa "meidän" omaisuutena. Jali nauroi ja suuteli minua. Suhteen alussa kiistelimme siitä, että hän käytti minun asunnostani sanamuotoa "mennäänkö teille?" ja minä aina väitin vastaan, että ei ole mitään meitä, me mennään minun luokseni, minä asun yksin. Nyt tuon "meidän"-lipsahduksen jälkeen Jali hihitteli, että "mennään meille ;P"... Pian se alkaa todella tarkoittaa jotain...

Jauhoa se vain on!

2010-02-21T00:47:00.003+02:00

Nyt on nostettu kissa pöydälle.

Koko päivä yhdessä. Vähän väliä naurua ja hellyyttä. Jalilla on tapana silitellä tai hipaista ohi kulkiessaan. Se tuntuu hyvältä. Monesti pelottelen itseäni, että kyllä ne hellät tavat aikanaan loppuu, mutta enpä tiedä... Muistan miten se on vanhan mummonsa kanssa, vitsailee sille ja sitten silittää hellästi mummon hartiaa, halaa lämpimästi. Se tuntuu lupaukselta minulle, tällainen minä olen, aina ja kaikkien kanssa. Se on niin Jali.

Ehkä olen kirjoittanut tämänkin jo aikaisemmin, mutta Jalissa on niin hurmaavaa sekin miten se ottaa muut huomioon liikenteessä. Kaistanvaihdot, ohitukset, jonossa ajaminen... Ja varsinkin se miten Jali pysähtyy kävelijöitä varten. Pitkä jono ajaa kaupungin keskustassa, ei liikennevaloja, Jali jonon keskellä. Kävelijä odottamassa vuoroaan päästä vilkasliikenteisen tien yli ja kaikki näkee, että siihen menee aikaa. Jali alkaa hidastaa jo kaukaa, tekee täysin selväksi että nyt sun hetki tulee. Kävelijä ei ensin usko silmiään ja sitten lähtee ylittämään tietä. Rakastan sitä. Jopa silloin, kun pelkään sen takia myöhästyväni junasta. Se olisin voinut olla minä, siinä kävelemässä. Se voisin aina olla minä. Onko kaikki sen kanssa turvassa?

Illalla olin väsynyt. Jali kysyi olenko ihan puhki. Minä vastasin kyllä. Voi sinua, pantu ihan puhki. Se lupasi hieroa minua ja sen jälkeen panna lisää. Toisin päin kävi. Siinä välissä makasimme sylikkäin sängyllä ja minä sanoin, että on yks asia mistä haluan jutella sille. Selitin miten tärkeää minulle on, että kaverini ja hän tapaavat. Sillä selvä, se ymmärsi. Tosin sen ensimmäinen arvaus oli, että haluan sen muuttavam minun kanssa mun kavereideni lähelle. No, oishan sekin mukavaa :)

Ja kun kerran asumisesta alettiin puhua jatkoin saman tien. "Asumisesta.", aloitin. "No ainakaan ensi viikonloppuna ei onnistu muutto", se vastasi. Se oli siis aika näppärä keskustelu, tosin pohdittiin siinä vielä meneekö tämä liian nopeasti (entä sitten?) ja että miten saadaan kaikki kamppeet mahdutettua tänne... Viimeisimpiä lauseitani: "En minä tätä vain rahan takia tee." "Ai seksiä?" "Ääh.... Eiku en halua muuttaa tänne rahan takia. Vaan siksi kun sulla on niin iso pakastin.."

Aina saa nauraa. Aina. Tänään Jali nauratti minua niin, että meinasin tukehtua. Miten voikin olla niin hauskaa.

Jalin nukahdettua ajatukset jäivät päässäni pyörimään ja tiesin, etten tule nukkumaan vielä aikoihin. Makasin sen vieressä ja kuuntelin alkavaa myrskyä ja pohdin, miten Jalin kanssa jokaista päivää odottaa jotenkin ilolla: mitä tänään keksitään? Mitä tulevaisuus tuo?

Ja voi miten minä nautinkaan tästä mitä itse olen oppinut olemaan. Hermostun edelleen aika helposti ja olen tulinen luonne, mutta olen oppinut hallitsemaan sitä niin paljon! Näkemään syitä sanojen takana, tajuamaan että kotoahan se seuraa mukana, siellä haukuttiin joka asiassa, olen kuvitellut että sitä pitää jatkaa ja että niin kuuluu olla. Ei, ei olekaan pakko. Perkele! Minua on huijattu!

Jali pudottaa vasta ostetun jauhopussin lattialle ja totta kai se osuu samalla kaapin kulmaan ja pussi hajoaa täysin ja jauhoa on ihan joka puolella. Minä astun askelen taaksepäin ja alan lallatella niin kuin en edes olisi paikalla. Jali katsoo minuun ja sanoo: "ehdin toivoa ettei se hajoaisi". "Ei oikein ehtinyt toimia.", minä virnuilen ja jatkan: "No mut hei jauhoa se vain on."

Niin, kulta! JAUHOA SE VAIN ON! Se on jauhoa! Se maksaa kaupassa ehkä reilun euron, se putosi näpeistä vahingossa ja se hajosi pudotessaan. Okei, sitä on nyt ympäri keittiön ja se on valkoista. Mitä hittoa sitten!? Sitä saa kaupasta lisää jos tarvii, kukaan ei kuollut ja sen voi imuroida pois. Katselemme miten jauho kerääntyy imurin säiliöön ja minä nauran: "Nyt voit näyttää tätä kaikille ja sanoa että meillä on niin siistiä, että pölykin on vitivalkoista.. :P"

Voi mikä vapautus, voi mikä riemuvoitto! Miten HELPPOA! Asiat ovat tärkeysjärjestyksessä ja kummastakin tuntuu hyvältä.

Miten tämä sama tilanne olisi hoidettu minun lapsuudenperheessäni?

Mitä sinä TAAS menit tekemään, miksi aina pitää kaikki hajottaa, etkö sinä mitään osaa, miksi edes yritit laittaa sitä sinne kaappiin kun et kerran osaa, ja miksi juuri sinne kun jauhothan säilytetään täällä, etkö muka sitäkään tiennyt ja nyt on sitten koko keittiö ihan jauhossa ja voi että sinun kanssa miksi se aina pitää ja taas joudun minä siivoamaan eikö tässä mikään puunaaminen riitä ja kato nyt tätä mitä menit tekemään, miksi se piti tuollalailla pudottaa, etkö sinä yhtään katso mitä teet ja miten saitki noin täysin rikki pussin, voi hyvänenaika ja nyt ei sitten voida leipoa kun yhden pussin vain ostit eikä tässä ehdikään kun pitää siivota..

Gosh. Rakas. Sä olet vapaa. Olit tänään ja voit olla huomennakin. Voit muistaa tän aina. Miten paljon helpompaa on kun ei tarvitse tuomita ja musertaa saati tulla muserretuksi jatkuvasti. Miten paljon parempi olo mulla on itseni kanssa... Ja toivottavasti mun kanssa on myös helpompi elää.

Istun Jalin pimeässä olohuoneessa. Tähän kävellessä tuntui eka kerran siltä että on kotona. Ja kohta tämä taitaa todella olla minunkin koti. Ja saan nukkua joka yö noilla samoilla käsivarsilla.

En ole koskaan ymmärtänyt kihloihin menoa tai muita ulkoisia "olen varattu" -symboleja. Nyt ensimmäistä kertaa alan tajuta mistä on kyse. Minä olen kai aina halunnut olla vapaa sitä jotakin parempaa varten ja nauttinut sinkkuna miesten huomionosoituksista tai ainakin siitä omasta tunteestani, että tiedän olevani vapaa, minua ei ole kukaan rengastanut. JP:n aikaankin tavallaan, ulospäin ainakin, eihän kukaan tiennyt että mielessäni olin täysin varattu. Nyt Jalin kanssa... Minä haluaisin, että kaikki näkevät ja tietävät että me olemme, että tuo mies jakaa matkan minun kanssani ja että minä olen sitoutunut siihen. I'm taken. Olen otettu. Sängyssä ja sydämestä.

Langennut loveen

2010-02-20T10:51:00.004+02:00

Eilen livahdimme Jalin kanssa vähän liian myöhään hänen sänkynsä syleilyyn. Hän oli todella väsynyt, minä edelleen virtaa täynnä. Makasimme silitellen toisiamme ja käteni osui hänen jäykkyyteensä. Mitähän tälle pitäisi tehdä, kysyin. Työnnä se jonnekin, vastasi Jali. Kysymykseni ei ollut rietas vihjaus eikä Jalin vastaus todellakaan moinen. Tiesin sen heti ja purskahdin nauruun. Jali myös, sillä taas kerran hän vasta sanottuaan ymmärsi miltä lause kuulosti. No, en kuitenkaan malttanut olla toteuttamatta hänen hassua pyyntöään. Työnsin sen siis piiloon.

Ja voi luoja mikä show. En todella, todella, todella tajua. Sain päällä ja sain alla ja sain niin etten pysynyt mitenkään enää laskuissa mukana. Viimein anelin sitä lopettamaan sen mitä ikinä sitten minulle tekikään, mutta anelu tietysti sain sen vain yltymään.

Kun viimein sain sen nukkumaan makasin itse kauan hereillä. Olen niin täysin ja tolkuttomasti langennut siihen, että sitä ei pysty edes sanomaan. Se tekee ihan kipeää. Tämä on jotain ihan uskomatonta. Ja todella pelottavaa. Sehän voi milloin tahansa kyllästyä ja sitten olen taas aivan täysin rikki. Shit. Välittäminen tuo aina mukanaan vastapuolen, sen ettei mahdollisesti halua tai osaa elää ilman jotakin. Että tarvitsee jotakin. Olenko minä vieläkään siinä vaiheessa että uskaltaisin tarvita jotakin, rakentaa elämää jonkin varaan?

En olisi koskaan uskonut ensi tapaamisella, että tämä olisi se tyyppi joka vie täysin mennessään. Annoin sille kaksi viikkoa ja olin todella skeptinen. Ja tässä sitä ollaan. On pelottavaa, kun alkaa tuntua, että minä olen se joka välittää enemmän?! Joskus silloin ihan alkuaikoina sanoin yhdelle kaverille, että Jali on niin herkkä, että jos me erotaan niin se on se joka itkee, en minä. Olin täysin väärässä ja nuo sanat kummittelevat mielessäni harva se päivä. Minun on pakko päästä korjaamaan se sille kaverille. Onhan se herkkä, mutta enemmän siinä on voimaa kuin monessa tuntemassani miehessä. Ja välillä se on jopa pelottavan tunteeton. Miten osaakin käyttää koko skaalan.

Se on tuonut mun elämään iloa ja valoa, on mukava kun on joku jonka kanssa lähteä ja tehdä. Mutta se saa minut nostamaan rimaa, saa minut haluamaan olla parempi, mukavampi, hauskempi. Onhan se hyvä ottaa muitakin huomioon, mutta pelkään että osaksi tämä johtuu siitä, että en edelleenkään usko kelpaavani tämmöisenä. Kenellekään.

Yritän puhua nämä pelot tänne, että voisin muuten elää rennommin. Yleensä onnistuu. Mutta varmaan minun jostain pitää puhua Jalillekin. Joskus.

Tuossa se lukee lehteä ja joka sivulta löytyy jotain, mikä pitää kertoa minullekin. Ihanan kotoista ja rauhallista.

Takaisku - taas

2010-02-19T21:36:00.002+02:00

Ihan piiiikkupikkutakaisku taas. Mainitsematta tahoja minulta on evätty 15 euron takia oikeus noin 300 - 400 euron kuukausittaiseen tukeen, joka on arvatenkin minulle ihan helvetin tärkeä nyt kun olen työtön ja rahat ovat tiukilla. Juuri kun ajattelin, että asiat alkavat loksahdella kohdilleen, että minä pärjään ja olen omillani, edes jotenkuten mutta kumminkin... Ja sitten, kaiken muun lisäksi, tulee vielä tämä.

No, mitä tekee korkeasti koulutettu ja työelämässä perusteellisesti nöyryytetty yksinasuva rahaton työtön? Tottahan toki marssiin päätöksen tekijän luo mahdollisimman pian (lähes meikittä ja päällä vanha talvitakki) ja purskahtaa ihan hillittömään itkuun vuodattaen välttelevästi pälyilevälle vastapuolelle karuimmat palat siitä lähtien kun töiden takia tänne tulin ja nyt on kaikki mennyt ja rahaa ei ole ja miten minä enää pärjään. "Ihan rauhassa..." yrittää toinen sanoa väliin ja minä työnnän sille papereita luettavaksi ja nyyhkytän ettei tällä määrällä voi pärjätä! Tällä menolla olen kohta työttömän lisäksi asunnoton ja sitä myötä myös tavaraton ja kohta sen jälkeen kai olematonkin. "No nämä luvut ovat kyllä aika selviä, eikä tälle nyt oikein voi mitään", yrittää työtään tekevä. Minä katson pöytää ja annan kyynelten valua. "... mutta onhan se totta, että pienestä tässä on kyse..." Minä niistän. "Jos minä lasken tämän näin... Ja jos otetaan huomioon tuo... Niin... On se rajoilla... Mutta voidaan me vielä yrittää jos tehdään tämä näin." Minä kuivaan silmiä ja sitten täytämme yhdessä paperin. Lähden toimistosta eikä minua katsota silmiin kun kiitän ja sanon hei.

Ja kuitenkin toisaalta uskon, että sitä nolotti enemmän kuin minua. ;) Niin. Minä olisin valmis tekemään melkein mitä vain että saisin (ensisijaisesti töitä, mutta toissijaisesti) ne rahat. Niistä on v*ttu mun elämä kiinni nyt. Se ei voi jäädä jostain muutamasta eurosta kiinni. Ja ei kai mikään sulata paatunutta virkamiestä niin kuin sopiva ryöppy todellista epätoivoa ja kyyneliä? Varmaa vastausta jäämme kuitenkin odottamaan.

Jali tukee sanallisesti, mutta ei puhu enää mitään siitä, että jos rahat kovin tiukille tosissaan käyvät eikä niillä saa vuokraa maksettua niin saman katon alle siirtyminen olisi vaihtoehto. Ehkä se ei sitten enää ole.

Kai tämäkin on asia josta minun pitäisi puhua sille. Samoin kuin siitäkin miten olen useita kertoja yrittänyt saada Jalia mukaan käymään kavereideni luona, mutta kertaakaan se ei ole onnistunut, syystä jos toisesta. Yhdelle kaverille selitin miten kovasti haluaisin että he tapaisivat, että saisin jotenkin nämä elämäni eri palaset yhdistettyä, että voisin todella tuoda Jalin elämääni ja asioideni ja ihmisteni keskelle, rehellisesti ja avoimesti, kaikkien niiden vuosien jälkeen kun salailu oli välttämättömyys enkä koskaan voinut kuvitellakaan esitteleväni JP:tä ystävilleni. Se olisi minulle niin kovin kovin tärkeää. Uskon, että nauttisin siitä että saisimme nauraa yhdessä, mutta niin kauan kun sitä ei ole tapahtunut pelkään pahinta: ehkä he eivät tulisi toimeen? Tai vielä pahempaa: ehkä Jalia ei vain kiinnosta?!

Ystävä kuunteli ja viimein sanoi, että ehkä sun pitäis selittää nämä jutut Jalille eikä hänelle. Tiedän, tiedän. En vain halua puhua. En halua kysyä vieläkö se pitää minusta ja voidaanko me todella olla yhdessä, olenko sille se tärkein ja voiko se hyväksyä minut tämmöisenä, keskeneräisenä, haasteellisena, huonona. Haluaisin välittämistä, lupauksia, pysyvyyttä, vakuutteluja. En jaksa enää pelätä. Mutta en halua antaa sen tietää miten suuria tarpeita sisälläni on. En halua vaatia siltä, enkä varsinkaan halua enää tulla samanlaiseksi kuin JP:n kanssa - voi niitä loputtomia tunteja joita vietimme typeriä vatvoen, minä sitä tentaten, syyttäen ja syyllistäen.

Rehellisyys on ainoa tie oikeaan ja todelliseen suhteeseen. Mutta se vaatii pirusti rohkeutta. Milloin tahansa voi vastaukseksi tulla selvä ei. Sen riskin ottaa aina kun kysyy. Joten ehkä olen edelleen vain hiljaa. On kai tämä nyt parempi kuin ei mitään? En edes halua miettiä millaista nyt olisi ilman Jalia...

Purkautumista

2010-02-17T23:42:00.002+02:00

Niin, en siis suostunut kommentoimaan hyvää tarkoittaneelle (ja ehdokkaina olevat hyllyt jo valmiiksi tyhjentäneelle) Jalille mitään. Kumman hyllyn minä haluan? Hei hetkinen, äsken puhuttiin vielä että saisin puolet valtakunnasta? Muuttopuheet on nyt siis jääneet. No, ei siinä mitään, minähän ne tyrmäsin vaikka jäinkin itse miettimään. Ja kun ei sitä autoa ole niin mitä sitä sen enempää ajattelemaan, olen tässä ja se hakekoon minut sinne ja tuokoon takaisin aina kun minä haluan.

Sain viimein tiedon siitä millaisin tuloin on selvittävä siihen asti että töitä taas löytyy. Jotenkin reippaasti yllätyin summasta. No, kattaa juuri ja juuri välttämättömät menot, mutta ylimääräisiä ei sitten ostella. Saati että säästettäisiin. Mutta minä pärjään! Ja olen omillani! Ja saan kohta maksettua takaisin Jalille ne mitä se on puolestani maksanut. (Okei, nihkeät sata euroa ostoksia, jotka kalvavat sisintäni hyvin sitkeästi, plus vähän polttoaineita. En halua elää sen rahoilla enkä ottaa almuja.) Ja voitte arvata millainen prosessi on yrittää maksaa sille takaisin...

"En mä muista tilinumeroa." "Maksa sitten joskus jotain." "No jos hierot mua tänään niin ollaan sujut." "Vie mut lemppariraflaan syömään niin se on siinä." Kaks ensimmäistä vielä menee, mutta kolmannessa ollaan jo kovin lähellä thaihieroja-asetelmaa ja se ei ole muuten siistiä katseltavaa jos minä kävelen selän päällä... Ja raflahommaakin kokeiltiin ja laskun tullessa Jali veti lompakon esiin ja kysyi että "kuvitteletko että annan sun maksaa kun ollaan ravintolassa syömässä"... Reilua.

No, kyllä minä ne rahat sille jonnekin jotenkin tungen.

Kuulostipa aggressiiviselta... Todellisuudessahan kyse ei ole rahasta vaan itsenäisyyden menettämisestä. Nöyryytyksestä. Taas kerran.

Olen taas ollut yhteyksissä muutaman entisen asiakkaan kanssa ja kivasti vältellään tapahtunutta. Keskustelu on yhtä rentoa kuin ennenkin, mutta loppuu aika nopeasti ja tunnelma jää arveluttamaan. Ja se minun vitutuksen määrä... Se on NIIN iso! En vain enää kertakaikkiaan ole osa kokonaisuutta, johon niin mielelläni kuuluin. Missä se minun paikkani tässä maailmassa on? Jali lupasi, että löydän sen joskus...

Ja ihan niin kuin minulla ei olisi "stressiä" muutenkin tarpeeksi olen saanut päähäni alkaa pohtia mitä tapahtuisi jos Kollis juttelisi Jalille vähän faktoja minusta. Juuri niin. Tämmöisiähän me fiksut ja filmaattiset aikuiset emme ajattele. Minä olin sinkku silloin ja sain tehdä mitä vain. Kollis ei, mutta se oli sen asia eikä me loppujen lopuksi tehty mitään. Pahinta on tietysti se, etten ole missään vaiheessa kertonut Jalille mitään vaikka homma oli vielä ensimmäisen viikon aika tulilla sen jälkeen kun tapasimme. Muistan miten ensimmäisillä parilla treffeillämme en pystynyt katsomaan sitä silmiin, kun tunsin tekeväni väärin. Mutta ongelmahan ratkesi heti sen jälkeen! Kollis teki ne perkeleenmoiset oharit ja sen jälkeen en ole sitä miettinyt. Jännä miten se loppui seinään siihen hetkeen kun homma meni yli. Vähän kuin JP:n kanssa loppui kuin seinään silloin kun mitta todella täyttyi. Niin, mutta oikeastihan tämäkin pohdintani on vain oman epävarmuuteni ja pelkoni osoitus. En vain pysty uskomaan, että Jali todella hyväksyy minut tämmöisenä ja välittää minusta. Niin todelta kuin se välillä tuntuukin. Kuka teistä tietää tunteen?

Ihoa

2010-02-16T18:48:00.003+02:00

- Haluatko tämän vai tuon hyllyn, Jali kysyy aamulla kun touhuamme sen luona lähtöä. Se töihin, minä tapaamiseen.

- Anteeksi?

- Kumman hyllyn haluat? Siis tavaroillesi?

Olen kärttyinen, enkä vastaa, koska kahden päivän pihtaamisen jälkeen se on taas innostunut seksistä aamulla kun olisi jo mentävä.

Koko yön nukuimme iholla. Onhan se mukavaa, mutta aika lämmin harrastus. Jalia ei lämpö haittaa, mutta minä yritän pikkuhiljaa hivuttautua kauemmas. Ei onnistu. Aloitamme vuoteen toisesta laidasta ja etenemme aamuun mennessä toiseen. Jali pitää kiinni tiukasti. Se tuntuu toisaalta hyvältä, mutta välillä myös ahdistaa. Silti nautin, kun saan vaihdettua asentoa ja pääsen irti hikiseltä iholta, ja unen seasta Jali tajuaa tilanteen ja laskee kuitenkin kätensä selälleni, vatsalleni, takapuolelleni tai minne milloinkin. Ja kun se kääntyy pois päin minä käännyn halaamaan sen selkää. Aamuyöllä ihmettelin, kun se kääntyi ja piti sen jälkeen kättään koholla, kunnes tajusin, että odotti minun sujauttavan käteni hänen kylkensä ja kätensä väliin... Jossain vaiheessa nukuin sen kaulaa vasten, toisella kertaa muistan maanneeni selälläni sen sylissä.

En oikein pysy kärryillä kuinka paljon rentouttavaa unta mahtuu yöhön, josta muistaa melkein enemmän kuin päivästä??

Aamulla yritin livahtaa vessaan, mutta ajatukseni aavistaen Jali kiristi otettaan. Irroittelin sen käsiä yhtä kerrallaan ja sillä välin toinen tietysti ehti kiertyä jonnekin muualle... Viimein olin vapaa ja nousin istumaan. Jalin käsi seurasi selälleni. Palasin kohta takaisin sänkyyn ja nukahdin sen selkää vasten vielä hetkeksi. Ihoa, ihoa, ihoa. Kuka tarvitsee rentouttavaa unta kun on ihoa? Ja sen jälkeen kun Jalikin havahtui todellisuuteen sen kädet eksyivät takaapäin rinnoilleni ja oli vielä enemmän ihoa. Niin paljon, että todellisuuskin unohtui vähän ja aamupala jäi syömättä.

Olen viimeaikoina tuntenut itseni Sinkkuelämien Jack Bergeriksi. Siis siksi tyypiksi, joka on kyllä hauska ja mukava ja silleen, mutta jolla ei ole todellakaan munaa olla Carrien kanssa, koska hän on kateellinen Carrielle, koska tämä menestyy urallaan paremmin kuin hän itse. Jalilla riittää töitä ja minä olen ihan vitun kateellinen siitä. Vaikeaksi asian tekee se, että vaikka haluaisin tavallaan puhua sen kanssa työasioistakin, samalla alalla kun nyt kuitenkin olemme/olimme, en jotenkin pysty. Ensimmäinen syy on ihan fiksu: en halua sekoittaa työasioita ja kotiasioita aivan täysin, muutamaan otteeseen on harmittanut kun huomaan että suihkussa puhumme seuraavan viikon aikatauluista (jotka ei siis kuulu mulle mitenkään). Mutta se todellisempi syy ei ole niin fiksu: sen jälkeen kun sain potkut en ole pystynyt juuri puhumaan mistään työhön liittyvästä, en seuraamaan alan asioita enkä olemaan mitenkään mukana missään toiminnassa. Niin kovasti kirpaisee vieläkin se, että titteli ja sen mukana "oikeus puhumiseen" otettiin pois. Mitäpä minä mistään tiedän, enhän kelvannut hommaan. Tiedän, että "normaalitilanteessa" puhuisimme Jalin kanssa paljon enemmän niistäkin asioista ja että olisin paljon kiinnostuneempi siitä mitä se tekee, miten ja missä. Nyt en vain pysty innostumaan. Oikeastaan nyt on päinvastoin. Se mainitsee jonkun työasian ja minä hiljenen, menen lukkoon. Pääni ei suostu muistamaan yhtään yksityiskohtaa, niitä joita ennen janosin. Välillä se istuttaa mut keittiön pöydän ääreen ja piirtää paperille seikkaperäisesti selittäen ja muistan kyllä miten alkuaikoina nautittiin niistä keskusteluista, mutta nyt en vaan pysty olemaan mukana. En melkein muista sitäkään missä se milloinkin on työmatkalla. Pateettista, säälittävää, naurettavaa. Ja arvelen että sekin huomaa muutoksen.

Jotenkin toivoin ja ihan pikkuisen oletin, että sen firma sattuisi kuulemaan minusta ja siitä että olen vapaa ja että he kiinnostuisivat minusta. Joo, minulla oli suuret luulot itsestäni. Mitä pidempään tätä jatkuu sitä vähemmän niitä luuloja on. Saan kyllä töitä jossain vaiheessa, mutta nyt uskon jo, että ala vaihtuu aikalailla. Minä olen näissä hommissa niin surkea pikku kala, että eivät edes suuret puheeni ja toiveeni ole vieneet minua eteenpäin. Vaikka potentiaalia minussa kyllä on, mutta olen ehkä aina ja iänkaiken liian suorapuheinen. Mihin vain. Tuntuu kipeältä ajatella, että Jali jatkaa noita hommia ja minä jouduin jättämään ne iäksi taakse. Miten voin koskaan todella iloita sen työstä jos olen vain kateellinen?

Sain yhden laimean tarjouksen (hakijoita kymmeniä, kohta varmaan satoja) ihan eri hommista ja kaukaa. Lupasin että nopeimmillani olen siellä ensi kuun alusta. Sanani pidän jos paikan saan, mutta yöllä sängyssä Jalin piirteitä katsellessani ajattelen, että se ei varmasti lähde perässä.

Ja entä sitten asuntoni? Pitäisikö tästä nyt luopua? Nyt jos irtisanon sopimuksen se loppuu ensi kuun lopussa. Siihen asti olisi aikaa asettua Jalin kanssa samaan ja kerätä se yksiöllinen sitä toista osoitetta varten joka olisi ties missä. Nyt olen melko varma että sellainen tulee olemaan. Sitä miten välimatkan kanssa pärjäämme on eri asia, täytyy varmaan katsoa milloin loput tavarat pitäisi hakea Jalin luota pois. Eli tälle vuodelle tulisi siis ehkä kolme muuttoa: Jalin luo suurin osa, yksiöön jonnekin työpaikan lähelle tarvittavat ja jossain vaiheessa kaikkien kerääminen taas yhden katon alle sitten kun ero tulee. Vittu että sitä on taas positiivisella tuulella tänään!

Olen ylpeä sinusta

2010-02-15T00:18:00.003+02:00

Ison hetken tullen sukulaiset tyrmäävät tutusti. Ystävät tukevat - siksihän heidät olen valinnut. Jali kävelee huoneen poikki luokseni ja sanoo halatessaan hyvin yksinkertaisesti: "olen ylpeä sinusta".

Ne sanat tuntuvat tosi isoilta.

Parin päivän tauon jälkeen menen Jalin luona käymään. Se on siivonnut ja hoitanut kuntoon ne muutamat asiat mistä olen jossain vaiheessa huomauttanut, senkin mistä riideltiin ja missä se selvästi osoitti, ettei minun mielipiteelläni ole merkitystä. Sille siisteys on vähän eri asia kuin minulle, vaikka en minäkään kovin siisti ole, olemme oudosti vain siistejä eri asioissa. Kun nyt tajusin mitä kaikkea on tapahtunut poissaollessani ja ymmärsin, että osa niistä on tehty minun takiani, olin todella otettu.

15 egee lippu

2010-02-12T00:16:00.003+02:00

Tänään oli taas aika low hetki kun laskin rahoja ja mietin miten elämä tämmöseksi meni. Sain kesällä lahjaksi kirjan jonka piti muuttaa elämä. No, kirjassa kyllä tarkoitettiin että muutokset olisivat positiivisia. Vaikuttais siltä, että kaikki muut kirjan lukeneet ovat kommentoineet tyyliin luin tämän ja sen jälkeen voitin lotossa, sain uuden talon lahjaksi ja ylennyksen töissä sekä tietysti upean työsuhdeauton niille matkoille joita en kulje helikopterilla. Huvittelin mielessäni että kävisin kertomassa mitä kaikkea minulle tapahtui kirjan luettuani. Palasin nollille ja jumalauta kohta sossuunkin jos ei sieltä vitun kassasta ala tulla niitä saatanan rahoja!! (Pakollinen turhautumisenilmaisu, tämä on jo aika sietämätöntä kun kaikki on sen yhden lafkan takana!!) No, ehkä kirja ja tämä romahdukseni eivät ole ihan yksi yhteen linkitettyjä ja voihan tästä vielä kehkeytyä vaikka miten hienoa. Ainakin työhakemuksia lähtee tältä koneelta niin vitusti.

Tänään nukuttiin Jalin kanssa päikkärit tyypillisesti sylikkäin käpertyneinä. Ai miten kiva. Myöhemmin kun olisi pitänyt lähteä lenkille päädyttiin olohuoneen seinää vasten ja vaatteeni lentelivät ympäriinsä. Naapurin täti käänsi päänsä (pois päin) ohi kävellessään ja huomatin Jalille siitä. Se ohjasi minut makkariin ja mumisi korvaani kaadettuaan minut sänkyyn, että oisko 15 egee sopiva lippujen hinta ikkunan taa.

Myöhemmin nauroimme taas ihan hillittömästi. Loistavinta on, että vaikka seksi voi olla välillä hyvin herkkää ja toisinaan hurjaa himoa niin se voi seuraavassa hetkessä olla myös todella hauskaa. "Miten tää on sun kans näin mukavaa?" "Ehkä meidät on luotu tähän?" "Ai sänkyyn?"

Tai niin kuin yksi ilta kun viimein taas sain puristettua huulilta arkoja sanoja: "Minä rakastan sua." "Niin minäkin." ... Josta seurasi ihan hillitön naururemakka jota en pystynyt ehkä varttiin kontrolloimaan. Siis onhan se kiva että meillä on jotain yhteistä: kumpikin rakastetaan sitä... Ja tosi kiva myös että kun viimein sanon jotain herkkää niin takas tulee jotain tuollaista, hyvästi romantiikka. Jali paikkaili kyllä kun taas pystyimme puhumaan että tarkoitti sen vähän toisin ja tajusi heti sanottuaan miltä se kuulosti, ja tietysti myös sen että jos kieliopissa on jotain vikana niin minä tartun siihen...

Yhdestä jutusta mulle on kyllä tullut aika möykky sisälle. En tiedä onko se kuvittelua vai mikä mättää...

Minä teen jotain -> Jali möksähtää. (Okei, tätä tapahtuu harvoin.) Mutta aina tilanteen korjaaminen edellyttää että näen tilanteen sen vinkkelistä ja pahoittelen.

Jali tekee jotain -> minä möksähdän -> Jali perustelee mulle miksi mulla ei ole oikeutta eikä syytä mököttää asiasta ja miksi hänen tekemisessään ei ole mitään vikaa ja että mielipiteeni ovat vääriä. Ja samalla kun kerran riidellään se kantaa keskusteluun ne kaikki entiset jutut siitä miten olen sille joskus sanonut sillain tällain ja tuollain.

Siis enhän minä kuvittele että olisin mitenkään täydellinen. Mutta en kyllä kuvittele että Jalikaan olisi. Jos joku asia on mun mielestä jotenkin niin silloin se on. Piste. Voin ymmärtää, että Jali näkee asian eri tavoin, mutta se ei välttämättä muuta mielipidettäni. Miksi hitossa se ei sitten toimi toisin päin? Miksei siis Jali voi nähdä, että minä satun ajattelemaan asiasta toisin ja arvostaa mun näkemystä?

Ja tässä vaiheessa keskustelua päästään aina siihen, että Jali väittää etten minäkään arvosta muiden mielipiteitä ja että mun mielestä mun tapa on ainoa oikea ja minä alan miettiä että olenko todella niin suvaitsematon kuin se antaa ymmärtää, koska pohtiahan pitää jos aikoo ottaa muiden ajatukset huomioon, ja sillä välin kun minä mietin ja tuijottelen henkisesti itseäni peiliin Jali luikertelee omasta vastuustaan eli ei lainkaan pohdi sitä miten minä tunnen vaan keskittyy syyttämään mua siitä että olen "samanlainen kuin se". Ja jossain vaiheessa tilanne palautuu "normaaliksi" ilman että se pyytää anteeksi.

Ja se, että uhraan tähän näin monta riviä kertoo että asia todella häiritsee minua. Se tuntuu pelottavalta. Ihan kuin sen lempeän kuoren alla olisi ihan tunteeton äijä, jolle mun tunteet ois ihan samantekeviä. Silloin se vain tuijottaa minua, aivan ilmeettömänä, eikä suostu yhtään käsittämään että asia on mulle tärkeä ja aiheuttaa surua. Tyypillisesti palaan näinä hetkinä vähän kuin lapsuudenperheen maisemiin, jossa aina jouduin miettimään että olenko se minä joka on näin kieroutunut vai onko asia niin kuin minusta tuntuu, että vika on muissa. Tässä olen saman dilemman edessä: minusta tuntuu että olen oikeassa, mutta minulle sanotaan, että vika on minussa.

Siis asiahan on tärkeä minulle jos se on minulle tärkeä. Huolimatta Jalista ja välillä myös järkiperusteluista. "Sinä olet ihana ihminen, mutta välillä kyllä teet kärpäsestä härkäsen", Jali sanoo. No ehkä, mutta näin se nyt vain, olisi minun pitänyt vastata hiljentymisen sijaan. Huomioi minut, tule vastaan, tyyppi hei, anna mun olla minä ja hyväksy se, huutavat aivot. Ja toinen puoli huutaa yhtä kovaa mulle, että minä vaadin liikoja. Ja sitten taas käperryn sisääni miettimään ja jahkaamaan että miten se asia todella on, vaikka se tuntuukin juuri tältä.

Jali on siis joissakin asioissa hyvin hyvin ehdoton. Ja silloin kun se ottaa sen pään niin sitä ei hetkauta mikään.

Toisaalta on hyvä ettei sitä voi puhua pyörryksiin, mutta toisaalta se runnoo minua, sillä vaikka vaikutan ehkä monessa tilanteessa jääräpäiseltä ja tunteettomalta niin sitä en todella ole. Hitto vie saan tästäkin varmaan kohta ihottuman.

Ei enää saamatonta

2010-02-10T22:38:00.002+02:00

Nyt mentiin sitten toiseen ääripäähän. Sain aika tehokkaasti takaisin taannoiset sanani siitä hyväksyisivätkö miehet sen että vain naiset saisivat ja miehet jäisivät ilman...

Nyt se jatkaa niin kauan kuin haluan, niin kauan kuin tarvin, huolimatta siitä vaikka itse laukeaisikin. Ja varmistaakseen, että saan mitä haluan, se laukeaa ikään kuin huomaamatta ja jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ensin tulen sen sormille ja sen jälkeen saan toisen kerran kun se liikkuu sisälläni. Sitä ei tapahdu melkein koskaan. Puhumattakaan siitä, että jälkeenpäin käy ilmi, että se laukesi samaan aikaan. Mutta taatakseen minulle kaiken mahdollisen nautinnon, se jatkoi vielä.

Aikaisemmalla kerralla hämmästelin hiukan sitä että ensin vaikutti ettei se saanut lainkaan, mutta oli kuitenkin saanut. Nyt kun tilanne toistui, otin asian puheeksi. No, sinä tunnuit haluavan lisää, joten jatkoin, ei minun saamisella ole niin väliä, en nyt vaan halunnut ottaa siitä kaikkea irti, tärkeintä on että sinä nautit. Voi sitä... Jalikulta...

Myöhemmin otamme uusinnan ja kuiskaan sen korvaan, että haluan kuulla sen laukeavan. Ja todella: haluan. Viikko sitten pelkäsin ajatusta seksistä, koska en uskonut sen välittävän enkä uskonut saavani. Nyt saan enemmän kuin uskalsin ajatellakaan ja haluan senkin nauttivan. Kyllä elämä on kummallista.

Niin, ja olen lukenut yhtä aikaa laukeamisesta, mutta en kuvitellut kokevani sitä. Vähän kuin todistaisi taikuutta.

Elämä antaa, elämä ottaa

2010-02-08T23:50:00.002+02:00

Taas jäin kiinni huokaisemasta Jalille: "Ehkä tämä elämä vielä joskus alkaa muistuttaa elämää.." "Tämä on elämää. Tämmöstä se on. Elämä antaa, elämä ottaa."

Mies joka saa minut hiljaiseksi.

Miten se jaksaa olla aina niin tyyni ja rauhallinen. No joo, se on varmaan sen luonto. Mutta tajuaako lie lainkaan millaista tulta ja tappuraa minä todella olen? Totta kai nautin tästä tyynemmästä minusta, mutta en kyllä pysty aina olemaan tällainen.

Tänään soitti taas yksi vanha asiakas. Enpä ole enää töissä, piti taas sanoa. Jaa, vai sellasta, se tuumasi. Niin, en kuulemma ollut tarpeeksi tylsä siihen hommaan. No se on varmasti totta, toisesta päästä naurettiin. Kyllä sinä vielä paikkas löydät, sun koulutuksella ja asenteella takuuvarma juttu.

Eipä siis lyöny lyttyyn tämäkään tuttu. Vaikuttais siltä että on muutamia tahoja jotka mahdollisesti seuraa mua sinne uuteen firmaan sitten kun seuraavan pestin saan... Ei voi mitään, mutta kyllä tiukasti odotan sitä päivää kun ne mua päähän potkineet huomaavat että mussa sittenkin oli aika paljon. Lista pitenee. Mutta onneksi on se toinenkin lista.

Tänään Jali tuumas taas, että turhaan kai me kahta asuntoa maksetaan. Onhan se toisaalta niinkin ja kyllähän mua imartelee se, että se haluaisi edelleen asua saman katon alla. Silti istun täällä omassa ylhäisessä yksinäisyydessä ja nautin rauhasta, omista tavaroista, omasta järjestyksestä, omista sotkuista ja totean, että tämä minun asunto on kiva vaikka nopeasti löytyikin ja sijainti miellyttää. Jalin koti on vähän pimeämpi ja vähän ankeampi (liekö sisustus syynä?) ja kauempana palveluista - nyt autottomana joutuu sitäkin miettimään. Ja monta kaappia pitäisi siirtää ennen kuin se minua miellyttäisi - ja ennen kuin saataisiin kaikki mahtumaan sinne... Miltä esimerkiksi kuulostaa kolme tietokonetta ja neljä näyttöä, joista 5/7 on minun? :D Saati sohvat joita on yhteensä kolme, kuten nojatuolejakin? Vaikka minulla on (onneksi) kovin vähän kalusteita, olen kai edelleen varppeillani ja valmiina lähdössä seuraavaan paikkaan työn perässä... Jos nyt Jalin kanssa samaan asuntoon siirtyisin, niin kovin äkkilähtöä on vaikeampi ottaa. Vai olisiko se sittenkin helpompi, jos yhden yksiöllisen verran pitäisi laatikoissa keikkaa varten?

Toteemipaalu

2010-02-07T23:53:00.002+02:00

Jali kotiutui reippaasti venyneeltä reissultaan - minäkin olin siis väärässä - ja kömpi viereen myöhään yöllä. Jo reissun kestäessä sanoi ettei mitään muuta toivetta ole paluun suhteen kuin että mun viereen yöksi pääsee. Se lämmitti. Sen alaston viileä iho omaa vasten tuntui monen yön tauon jälkeen jännältä. Olin väsynyt ja puolestani aamulla lähdössä reissuun, joten yritin tuudittaa meidät molemmat uneen. Jali oli aiheesta eri mieltä ja sen näppärät sormet nänneillä kertoivat sen selvemminen kuin sata sanaa.

Taas hankala aihe. Totta kai minä kiihotun siitä ja sen kosketuksesta. Mutta kaikki ei olekaan niin helppoa kuin "pitäisi" olla. (Jos maailmassa olis kaikki niin kuin "pitäisi" niin mahdottomatkin toteutuis eikä lehmien tarvitsis edes lentää!) Kaks toisilleen melko lailla vierasta ihmistä kun laitetaan saman katon alle ei kaikki mene aina täysin harmonisesti. Sama juttu pikkasen tiiviimmässä muodossa jos ne laitetaan samaan sänkyyn. Minä en aina, vielä, osaa rentoutua sen kanssa, enkä aina tiedä missä mennään. Luulen että tunne on molemminpuolinen. Hyvinhän me ollaan menty ja lujaa, mutta nyt onkin ollut stoppi.

Alussa Jalilla seisoi aina. Siis aina. Se oli aika häkellyttävää. No, ilmeisesti myös vähän kivuliasta jos oikein pitkään jatkuu. Saati että sitä voisi ihan niin usein käyttää kuin mitä sen ulkomuoto antoi ymmärtää... Minä olen yleensä ollut hyvin hidas syttymään kehenkään niin että uskaltaisin viedä sen vaakatasoon, ei, siihen on tarvittu aikaa ja ymmärrystä joka usein on mieheltä loppunut kesken ennen kuin minä olisin valmis. Muistatte ehkä Pitin parin vuoden takaa ja mikä kiire sillä oli huseerata sängyssä... Viimeistään se pakko panna ja halu saada ajoi minut pois, jos ei nyt se että olin edelleen rakastunut JP:hen.

Jalin rauhallinen tahti ja tietynlainen päällekäymättömyys, eli päinvastainen taktiikka kuin mitä suurin osa miehistä käyttää, houkutteli minut yllättävän nopeaan toimintaan. Tuli ehkä vähän kiire tarkistaa mikä se on miehiään ja onko siitä edes siihen tai mihinkään sillä saralla. Ja kun siinä ei ollut mitään pelottavan oloista, ei epärehellisyyden häivääkään, se oli vain niin mukava... Kun se ties kuinka monetta päivää peräkkäin väisteli leffaa katsoessamme sylissä pitäessään mun rintoja olin jo todella huolestunut: eikö se tykkää niistä vai eikö tiedä mitä niille pitäisi tehdä? Pikatestiin ja tarvittaessa pakoon, oli päätös. Huvittavaa kyllä, luvan saatuaan Jali tiesi kyllä täsmälleen mitä tehdä rinnoille. Ja ehkä paremmin kuin 94 % miehistä... Ja sujuihan se kaikki muukin lähes kuin itsestään, oli sopivassa suhteessa huumoria, hidastelua, ymmärrystä, luottamusta ja hellyyttä. Ah mikä kakku, sisältäkin.

Ja sitten alkoi tuntua että vaikka se rinnoista ymmärtääkin, niin ei ehkä kaikesta muusta. Naisen kroppa on erilainen kuin miehen ja tietysti naisilla keskenäänkin, plus siihen vielä päälle erot ajatusmaailmassa... Tottahan minä hankala olen siinäkin suhteessa. Se kun ei vain riitä että pannaan. Pitää tehdä kaikkea muutakin. Ihan huvin päiten ja kokeilumielessä, mutta myös laukeamista varten. Miehillä laukeaminen on kai enemmän tissi -> liikettä -> ah -juttu jota voi kyllä arvottaa tietyllä asteikolla tyyliin yksin kivaa, puunkoloon ok, naisen kanssa joskus loistavaa. Naisilla taas, näin olen taipuvainen ajattelemaan, asia on monimutkaisempi. Minulla ainakin menee fiilikset seksiin helposti. Jos mies ei tunnu huomioivan minua tarpeeksi, jos hommassa häivähtää hyväksikäytön maku, jos minä jään ilman syystä tai toisesta yms. Nyt näitä syitä tai toisia oli kertynyt jo useamman viikon verran. Syitä oli ehkä tukku, oli ehkäisyn pettämistä, ihottumia, kipeitä hampaita, ressiä ja mitä kauemmaksi fiilikset tuntuivat kaiken takia kaikkoavan sitä hankalampaa oli saaminen. Eikä sitä helpottanut se että yhdellä kertaa miestä väsytti kun oli itse saanut, toisella kertaa ei ollut aikaa, kolmannella sillä oli liian pitkät kynnet, välillä se oli reissussa ja sen jälkeen vitutti jo niin paljon että oli turha kuvitellakaan saavansa, saati antavansa sen yrittää antamista.

Piti pähkäillä että mitä mahtaisivat miehet sanoa, jos naiset saatuaan toteaisivat, että ah, kääntäisivät kylkeä ja nukahtaisivat, jättäisivät kalun viereen sojottamaan ja yrittäisivät vältellä sitä halatessaan? Ei taitais oiken maistua äijät, eihän? No, keräsin tästä aiheesta tapani mukaan oikein kunnon agressiot. Totta kai hoitelin hommat itse, mutta enhän nyt saatana parisuhteessa ole sitä varten että voisin touhuta sitä mikä onnistuu yksinkin? Useampana iltana mietin sydän hakaten, että oikeinko tämä suhde pitää tämän takia lopettaa. Että tarvii lähteä muualle ongen kanssa kun ei täällä tärppää. Muuten mukava mies, mutta sitten tämmöinen vika. Onhan se nyt täyttä piittaamattomuutta jos ei naistaan tyydytä!

Vaikka mitenpä tyydytät naisen, joka ei itsekään tiedä mitä tehdä että saisi vihan ja pettymyksen unohtumaan ja voisi taas rentoutua ja luottaa siihen, että kyllä siellä miehenkin päässä asiaa kohtaan kiinnostusta on...

Ai mitenkö? Jali antoi kyllä ihan hyvät vinkit.

Siinä se reissusta juuri tulleena makasi himokkaana iholla kiinni. Kiemurtelin irti ja taltuttelin järkipuheella. Ei meinannut mennä perille, ei kai se minusta semmoista usko kun olen yleensä aina valmis. Mietin että pitäiskö nyt alkaa puhua siitä miten oon kurkkua myöten tätä saamattomuutta. Totesin etten jaksa, en tänä yönä. Se rauhoittui silittelemään ja unohti himonsa, kun kerran ei saanut vastakaikua. Alkoi kysellä kuulumisia ja kertoa omiaan, kädet koko aika hellästi silittäen: selkää, niskaa, hiuksia, lantion kaarta alas ja vyötäröltä selälle. Miten se hammaslääkäri meni, en oo sitäkään ehtiny vielä kysyä, se sanoi. Entä mitä kavereille kuului, oliko hauskaa? Käsien alla kertoessani kai huomaamattani rentouduin... Siinä mies makasi muna pehmenemään päin kolmen maissa yöllä silittelemässä ja kuuntelemassa mua, ei kiirettä minnekään, eikä mielenosoituksellista pettymystä. Käperryin syliin ja se tuntui läheisemmältä kuin aikoihin. Erotiikka tuntuu sanana aivan liian kovalta tilannetta kuvaamaan. Liekö rakkaus oikeampi. Ja sieltä se kuitenkin heräsi, minun sisältä, se tunne. Omatkin kädet silittivät pikku hiljaa rohkeammin ja se tunsi eleet. En olisi uskaltanut taas pettyä ja sitä eniten pelkäsin, mutta lopulta halusin kuitenkin enemmän - lupasin kyllä että jos ei kiinnosta niin aina voi lopettaa, milloin vain, minua ei käytetä. Jali leikki sormillaan ja minä jähmetyin: eihän mennä niin että kaks minuuttia esileikkiä ja sitten tositoimiin, eihän. Pelkäsin alkaa tuntea ylipäänsä mitään sen sormienkaan alla. Ja sitten tuli se yksi ajatus, joka muutti kaiken. Tajusin millainen se on ja sitä seurasivat sanat: "miksi minä en voisi luottaa siihen?" ja sillä hetkellä laukesin sen sormille, täysin yllättäen ja hurjalla voimalla. Sain sen sisääni pian ja se tuntui niin oikealta.

Nukuimme tiukasti sylikkäin. Aamulla Jali katsoi tarkkaan: "Hyvä että sinäkin vihdoin nautit."

Hersyvää seuraa

2010-02-04T20:49:00.002+02:00

Ei tunnu olevan mitään sanomista. Kaikki on niin kuin ennenkin. Ihottumat ehkä vähän rauhoittuneet (koputan puuta), Jali matkailee kiireisenä työnsä kanssa ja minä välillä ahdistun kotona, välillä innostun kotona ja välillä jopa käväisen kavereiden luona kyläilemässä.

Yhtenä päivänä täsmäsimme treffejä keskustaan yhden kaverin kanssa. Aloin houkutella paikalle toista ja kävin matkalla vinkkaamassa kolmannelle mitä kohta tapahtuu. Kaveri oli itse kutsunut neljännen paikalle työpäivän jälkeen ja soitti pöydästä viidennelle, joka sattumalta oli kävelemässä ikkunan alitse ja astelikin sitten heti sisään. Niinpä nautimme mukavan päivällisen kuudestaan hersyvässä naisseurassa. Pöydän jo kertaalleen tyhjennyttyä saapui paikalle seitsemäs jatkamaan jälkiruoalla ja kohta kahdeksas, jonka kanssa jatkettiin pöydästä shoppailemaan. Hitto että kaipaan ystäviä ollessani täällä maanpaossa... Reissu oli taas äärettömän virkistävä ja palauttava.

Jalia en ole nähnyt moneen päivään. Joko se on reissussa tai minä, vaikkakin viime yönä olimme kai kumpikin kodeissamme - eikä hän tullut luokseni tai pyytänyt minua sinne. Nukuin silti hyvin ja aamulla heräsin siihen, että hän ilmoitti joutuvansa taas pikaisesti lähtemään matkalle, jonka kestosta ei ole tietoa. Tiesin toki, että tämä kuuluu hänen työhönsä ja että viimeaikainen tilanne on ollut kovin poikkeava, lama on vaikuttanut heidänkin toimiinsa ja hän on ollut hyvin paljon kotona tai ainakin paikkakunnalla. Jos olisin itse hänen tilallaan olisin iloinen kun hommat alkavat piristyä ja nauttisin siitä, että päivissä on jännitystä ja ennalta-arvaamattomuutta. Mutta kotona olijalle tilanne ei näyttäydy samana: kun töitä alkaa taas olla normaaliin tahtiin, ei koskaan tiedä milloin leffalipuista jää toinen käyttämättä saati milloin miestä seuraavan kerran näkee.

Mutta vielä enemmän: Minä haluan samanlaisen työn! Mua ei saa jättää lehdellä soittelemaan, minä haluan myös päästä reissuun! Hän saa ottaa äkkilähdön ja pelastaa tilanteen... Ja minä olen hyödyttömänä tyhjänpanttina kotona eikä kukaan tarvitse nopeaa älyäni ja organisointikykyäni... Turhuutta!

Tänään otin lisäksi perinteisen angstireaktion. Jali kuulosti niin kummalta ja kaukaiselta ja ihmettelin sitä, ettei eilen ottanut yhteyttä vaikka tiesi että ollaan kumpikin kotona. "Takuulla on kyllästynyt minuun, ei jaksa enää, lähtee varmaan töihinkin ihan vain ettei tarvitsisi minun kanssa enää olla, ei vaan kehtaa sanoa suoraan..." Ihan normaalia skitsofreniaa siis. Onneksi tajuan jo nykyään, että kaikki mitä kuvittelen ei ole totta ja pystyn välttämään pidä perkele tunkkis -reaktion... Ja totesin taas kerran senkin, etten jaksa enää ressata tällaisesta. En todella jaksa. En jaksa alkaa pohtia mitä se ajattelee ja mitä se haluaa ja mitä se miettii. Haluan että peli on selvä: joko ollaan tai ei, joko tykkää tai ei. Siitä vaan tietä töppösen alle jos ei juttu kiinnosta, mutta ei enää pelejä. Mun ressailu ei siihen auta, joten sen voi jättää aivan huoletta väliin. Jos en minä kelpaa niin parempi että se käy ilmi mahdollisimman pian.

Suuntasinkin siis ulos, lenkille ja kaupoille piristymään etten vain nyhvöttäisi kotona. Jali soitti siinä kävellessäni ja oli aivan normaalin kuuloinen. Noniin, siinä taas näin että angsti oli turhaa. Tältä työmatkalta se on soittanut nyt jo pari kertaa, ihan vaan kuulumisia ja aikatauluja. Minä alkuasetelman kuultuani heitin arvion johon se veikkasi puolta vuorokautta vähemmän. Tuoreimmassa puhelussa totesi, että minun arvaukseni osuu todennäköisimmin oikeaan - tai voi olla että siihenkin saa lisätä vielä sen puoli vuorokautta.

T-risteys

2010-01-31T16:12:00.002+02:00

Vietin Jalin kanssa mukavan leffaillan. Valmistautuessamme lähtöön laitoin kaulaani korun. Ennen kuin olin saanut ripsivärin levitettyä kaulassa oli punaisenkirjava ihottuma. Jali seurasi häkeltyneenä tilannetta. Oli kuin vasta sen myötä, kun näki silmiensä edessä elimistöni rankan reaktion kehittyvän, hän olisi ymmärtänyt miten voimakkaista asioista on kyse.

Leffan jälkeen kotiin ajellessamme hän otti asian puheeksi. Ehdotti että lähtisin lääkäriin selvittämään perusteellisesti mikä on pielessä. Minä taas uskon, että kyseessä on vain voimakas stressireaktio. Nyt ovat mukana taas ne yölliset paniikitkin, ne jotka olen tähän asti yhdistänyt vain marraskuuhun.

Musta tuntuu, että mun elämä on umpikujassa, selitin Jalille. Niin, tai olet t-risteyksessä, mutta haluaisit mennä suoraan, se muotoili asian uusiksi. Paljon parempi olisi jos voisin itsekin nähdä tilanteen noin.

Free ride

2010-01-29T21:45:00.003+02:00

En minä oikeasti usko, että olisin Jalin sylissä sen enempää turvassa kuin missään muuallakaan. Olen jo kauan sitten joutunut luopumaan joistakin harhoista, joissa kyllä mielelläni eläisin. Löysin tavaroita järjestellessäni kirjeen, jonka olen kirjoittanut JP:lle. Päivämäärä puuttui, mutta aavistelen että oli talvinen yö. Tuntuu hurjalta, että olen käyttänyt niin paljon aikaa ja voimiani johonkin yhtä turhaan. Halusin hävittää kirjeen, mutta vanhasta tottumuksesta aioin ensin tallettaa sen koneelle.

Aloin miettiä uudestaan. Miksi. Miksi säilön näitä turhia tunteita pilaantumaan purkkeihin? Onko näillä todella niin paljon arvoa vain siksi että sormeni ovat joskus nämä kirjoittaneet. Tuskinpa vain.

Revin kirjeen neljällä sulavalla liikkeellä. Eikä kaduta yhtään.

Tori Amoksen Winter. Jumalaisen kaunis suu. When you gonna love you as much as I do... Yritän, opettelen, haluaisin.

Pitkästä aikaa vanhan tutun tyylinen kylmä blues luissa ja ytimissä. Jali on reissussa ja mä olen kurvaillut sen autolla ympäriinsä. Oon aikalailla ikävöinyt sitä vapautta kun voi pihasta lähteä minne vain - miten jotkut voivat/haluavat elää ilman autoa? Ennen saman vapauden antoi peukalo, mutta siihen liittyy niin paljon muutakin ja sosiaalista painetta, autolla saa liikkua yksin ja päätösvalta on itsellä...

Taidankin sen kunniaksi lähteä ilta-ajelulle.

Hyvää kiertämään

2010-01-29T01:21:00.002+02:00

Ongelmat jatkuvat. Kroppa huutaa edelleen, ettei kaikki (/mikään) ole hyvin. Välillä pelottaa oma ahdistus ja tämä uskomaton vastoinkäymisten määrä. Toisaalta välillä on pakko vain nauraa, eihän voi olla totta että kaikki tämä tapahtuu, vieläpä minulle ja kaikki yhtä aikaa. Miten voin saada sekä kasvohoidosta että jalkahoidosta allergisen reaktion? Miten voin allergisoitua silmälaseilleni?? Miksi hammaslääkärin puudutusaine pyörryttää minut jatkuvasti? Miksi kokeilemani yksityinen oli uskomaton puoskari jonka tuolissa pelkäsin enemmän kuin koskaan elämässäni? Miksi puhelimeni oli susi ja ostamani kallis tietokoneohjelma buginen - eikä tuota bugia kukaan muu ollut löytänyt kuin minä, törmäämällä siihen nenä edellä lujaa? Kirjoitukseni ovat nykyään yhtä valitusten listaa. TÄTÄ on todellinen komiikka.

Jali sinnittelee vielä messissä. Olen mielestäni oppinut hiukan jättämään sen rauhaan tältä kriisiltäni. Hillitsen puhumistani ja keskityn sen kanssa mukavuuteen ja hauskanpitoon sen mitä pystyn, tekee itsellekin kyllä ihan hyvää ajatella muuta kuin tätä omaa surkeutta. Olen valmis melkein mihin vain uuteen mitä se ehdottaa, lähden leffaan, säntään reissuun, ostan luistimet enkä kaadu vaikka taukoa jäältä on vuosia, mulle käy mikä vaan ja on kivaa. Silti tekisi mieli sanoa Jalille, että jos oot tosissas niin sano se ja pysy vierellä ja jos et niin mene heti. En kestä epävarmuutta siitä. Mutta ei ultimatumeja tässä vaiheessa. Eihän me vielä edes tunneta toisiamme kovin hyvin, koko aika opitaan ja opiskellaan ja se on rankkaa sekin. Minä en koskaan.. Minä taas aina.. Minä ajattelin.. Minulla tuo ei tullut mieleenkään.. Minä en tykkää.. Minä taas rakastan.. Miten pysyä kärryillä toisen jutuista jos ei tajua edes missä itse menee?

Kuitenkin mun hirveyksistä huolimatta se tuntuu edelleen välittävän. Pitää kädestä, katsoo niin kuin ennenkin. "Jos sinä pidät siitä niin tuen sinua kaikin mahdollisin tavoin", se kommentoi harrastustani. Käperryn öisin sen syliin ja hymyilen sieltä maailmalle, täältä et mua kiinni saa. En ehkä saa unta, mutta voihan muutenkin levätä. Nykyään Jali jättää vaatteensa kylppäriin ja pukee siellä aamuisin, se on monesti lähtenyt niin hiljaa, etten ole edes kuullut. Se yrittää parhaansa. For me.

Jalista on niin helppo tykätä. Se on huomaavainen, kekseliäs ja herkkä, mutta kuitenkin myös määrätietoinen ja jääräpäinen. Siinä on paljon sitä mitä tarvin, kovuutta ja pehmeyttä, tukea ja vastusta. Vuosia koulukiusattu tietää mitä on kipu ja yksinäisyys, mutta kumma kyllä maailma on säästänyt Jalin katkeruudelta, sairaudelta joka minulle tuttu. Jali tuntuu puhtaalta ja terveeltä, raikkaalta. Se auttaa kiltisti eksyneitä mummoja, se hinaa tuntemattomien autoja, se kuskaa apua tarvitsevia, parkkipaikalta lähtiessään se antaa ylimääräistä aikaa sisältävän parkkilipun uudelle tulijalle, punaisissa valoissa se nousee ratista kertomaan edessä odottavalle että sen tankin korkki on auki. Jalille ei ole outo ajatus tuoda kotiin joku joka tarvitsee majapaikkaa eikä maksaa puolet edessä olevan lapsen karkkiostoksista jos pienellä ei ole tarpeeksi rahaa. Nämä piirteet ja sen suuri sydän saavat minut usein kyyneliin. Näen siinä samaa kuin mitä minussa on, mutta vaikuttaa siltä, että ominaisuudet, joita olen itsessäni pitänyt suurempina kuin monessa muussa ovat Jalissa moninkertaisia. Kalpenen sen rinnalla - ja toisaalta näen koko aika uusia tapoja tehdä maailmasta vähän parempi paikka. Me työnnetään yhdessä tien varteen sammuneita autoja, me opastetaan mummuja perille, me voidaan tehdä mitä vaan. "Miten se sinun tyttöystävä, pärjääkö se kun sinä alat hinaamaan tätä autoa, eihän se palellu?" "Kyllä se pärjää, ja jos en minä hinais niin se hinais." Niin, kyllä se tietää. Minä olen saanut maailmalta niin paljon, että olen tästä ikuisuuteen velkaa. Ja uskon edelleen siihen, että hyvän voi laittaa kiertämään. Tää kierros taitaa vaan olla vähän pidempi ennen kuin sitä alkaa taas ehtiä mulle asti. Vai onko niin, että Jalissa on tarpeeksi hyvää mulle pitkäksi aikaa?

Opetus

2010-01-22T21:23:00.002+02:00

Kyllä me päivän mykkäkoulun jälkeen taas Jalin kanssa väleissä oltiin vaikkakaan ei sen jälkeen ole yhdessä nukuttu. Minä sentään yhden yön olen oikeasti nukkunut, sen jälkeen taas vain torkkunut. Pah.

Tuon pienen kriisin myötä tuli takaisin vanhoja tunteita, niitä mitä en ole sen jälkeen tuntenut kun lakkasin JP:n kanssa pelkäämästä sen lähtöä. Nyt olin aikalailla sydän sykkyrällä ja hirvitti, pelkäsin, että Jali tulee enää vain sanomaan hyvästit. Totta kai tajusin, että on hullua sanoa hyvästit vain siksi että toinen sanoo haluavansa nukkua. Mutta pelkään niin kovin etten tässäkään asiassa ole riittävä. Onneksi pelko ei tukahduta minua koko aika, mutta näemmä niitä hetkiä vielä tulee. Täytyyhän minun nyt voida ilmaista ilman pelkoa?! Kenen tahansa täytyy?!

Kun se sitten tuli ja halasi ovella, istui sohvalla vierellä ja silitteli hellästi, tunsin kuinka pelko alkoi laueta mutta tilalle tuli suru etten vieläkään ole niin vahva, ettei menetys kummittelisi mielessä. Pärjäsin ennen sitä, pärjään sen jälkeenkin, jos niin on oltava. Olen tarpeeksi vahva. En vain ehkä enää haluaisi?

Pahoittelin Jalille että ehkä mun ättäröinti johtui enemmän siitä ärtymyksestä kun ei saa nukuttua ja purkautu vaan sillä kertaa siihen. Onhan se näin. Kotonakin yksin kun tajuaa kuuden jälkeen olevansa hereillä ja vaikka kuinka väsyttäis ei uni enää armahda, niin se ottaa samoin päähän, mutta en voi huutaa kellekään. Mikään ei auta.

Sitä jäin miettimään miksei se pahoitellut mitään, ei sanojaankaan, ei ehkä tajunnut miltä ne minusta kuulosti, ehkä tarkoitti ne aivan toisin. Jään seuraamaan ovatko anteeksi ja kiitos tuntematon pari vai oliko nyt vain sen suhteen lama.

Yksinäisen ja lähes unettoman yön jälkeen Jali käy mun luona. Silittelee, suutelee kättä ainakin kaksikymmentä kertaa, on jotenkin taas niin oma itsensä. Ehkä sen on helpompi ymmärtää että kaikki ei johdu siitä. Puhun arasti masentuneesta olosta. Siitä miten en halua edes uutisista seurata miten alalla menee, enkä olla yhteydessä kehenkään. Että niin paljon vituttaa ja on surua. Se ottaa käden taas, kohottaa sen huulilleen ja suutelee pahaa pois. Kyllä se siitä kun taas pääset töihin, nyt on vaan tämmöstä. Näinhän se on.

Olen melkein alusta asti miettinyt sitä miten Jali tuntuu tykkäävän ulkonäöstäni. En pidä itseäni rumana, mielestäni olen aika kaunis, vaikka minussa tietysti onkin huonoja puolia. Jätän pääsääntöisesti ne kuitenkin huomioimatta, kukapa mua muuten kehuis jos en itse? No, siihen on tullut jonkinlainen muutos nyt. Jali sanoo harva se päivä jonkin kohteliaisuuden. Ei pelkästään töksäytys "olet kaunis", kuin antaisi kukasta pelkän varren, vaan sanakudoksen kuin kokonaisen kimpun, en kai itse edes osaa muotoilla sellaisia lauseita. Tuntuu lattealta ja rikolliselta lainata yhtäkään tähän selittäväksi, voitte vain kuvitella. Jopa päivinä, jolloin olen väsynyt, takkutukkainen ja ilman meikkiä, se katsoo minua ihaillen. Tiedättekö miltä se tuntuu?

Olen vuosia ollut tietoinen kuivasta ja hankalasta ihostani ja siitä että se ilman meikin peittävää vaikutusta tekee minusta oikeasti kirjavan ja silloin olen mielestäni rumimmillani. Olen häpeillyt ja peitellyt sitä ja ottanut tavakseni käyttää aina pohjameikkiä, vaikkakin useimmiten huomaamattoman kevyttä, joka tekee minusta sen näköisen kuin "muut ihmiset" (jos ongelmattomia edes on) ovat ilman meikkiä. Muiden ihmisten läsnäollessa on tietysti vähän hankalaa olla aina meikattu, joten olenkin pitänyt kotoisuuden merkkinä sitä jos tunnen voivani olla ilman meikkiä ihmisten seurassa ilman että häpeilen piirteitäni. Uuden miehen kanssa tilanne on aina outo: mitä tapahtuu? Jalin kanssa olin ehkä ensimmäisen illan pesemättä meikkiä ja aamulla meikkasin pesun jälkeen. Se tuntui kuitenkin hölmöltä ja osittain myös huijaukselta: minä nyt vain olen tämmöinen, joten kai sen tarvii saada se tietää ennemmin tai myöhemmin. Pesin siis meikin illalla pois normaalisti ja jäin odottamaan mitä tapahtuu. Olen kuullut monenlaisia kommentteja: oletko sä aina punastunut, mikä sulla on, ootko sä ruskettunu vain osittain tai vain kummia katseita. Jalille sillä ei tuntunut olevan tuon taivaallista merkitystä. Olen kaunis ja piste, olipa meikkiä tahi ei. Vaikka totta kai meikki kaunistaa entisestään, sanoo Jali, mutta senkin herttaisella tyylillään, joka ei yhtään vähennä meikitöntä kauneutta. On mukavaa voida - ja uskaltaa - olla oma itsensä. JP:n kanssa tunsin aina tarvetta piilotella pieniäkin heikkouksiani.

Vanha kaveri soitti. Juuri blogissa valittelin sitä, miten hiljaista on ollut alan tyyppien suhteen sen jälkeen kun töistä lähdin. No, ehkä ne ei ole mun parhaita kavereita, mut ehkä mullaki on osani siihen, että yhteydenpito kaikkien kanssa jäi potkujen myötä. Kyllähän tämäkin kuukausi sitten laittoi viestiä, mutta ei käyny mielessäkään vastata. Nyt tylysti ilmoitin, että en enää tee niitä hommia ja toivotin hyvää jatkoa. Ehkä mä olen itse hävennyt niin paljon että olen tulkinnut muita väärin, en oo halunnu näyttää naamaani siinä pelossa että ne kohtelis mua erilailla ja siten oon saanut ne kohtelemaan erilailla. Tämä tyyppi halusi kumminki vain kuulumiset tietää niin kuin ennenkin. Viimein kahvilla käytiin ja juttu oli samanlaista kuin ennenkin. Ehkä mun työasiat ei oo kaikille niin tärkeitä kuin itselle... Mut silti oon varppeillani.

Ehkä parhaan herätyksen sain vanhan harrastukseni parissa: nostin pakkasessa peukalon ja suuntasin pieneen reissuun. Pelkällä sisulla, vitutti niin, totesin että pakko pärjätä siten miten ennenkin. Risupartainen äijä kuskasi minua vähän matkaa ja jutteli kovaäänisen autonsa metelin yli. Minä vastailin harvakseltaan. Se selitti yrityksensä vaiheista, ainakin luulen niin kuulleeni, kuinka jossain vaiheessa kaikki meni ja yhtäkkiä oli vaan velkaa, sitä pikkuhiljaa makseli ja sitten pääsi jaloilleen. Sanoi sen minkä tiesinkin, että elämä on aaltoliikettä. Tai voi olla että kuvittelin, mutta sekin riitti. Jokin minussa avautui niin kuin joskus ennen: kuulin kertovani tälle ventovieraalle äijälle miten kaikki oli syksyllä hyvin ja monta vuotta sitä ennemmin meni koko aika paremmin, ja sitten yhtäkkiä meni kaikki. Selittelin sitä omassa suussakin vähän pahalta maistuvalla sanalla "lama", että se muka tän teki. Mies korjasi minua välittömästi, tai niin ainakin luulen kuulleeni: "Minusta kyllä tuntuu että sinä keksit tuon laman itse, luot sen omassa päässäsi ja ettei kaikki ole niin huonosti kuin nyt luulet."

Siitäs sait, Satu! Ha! Touche! Vittu se äijä sanoi just sen mitä mä olen odottanut että joku sanoo, lakkaa nyt perkele rypemästä itsesäälissä, kerää kaunismuotoinen luonteesi sekä sitkeät luusi ja siirrä ne sinne minne kuuluukin, sydämen ympärille ja sit pistä se nokka osoittamaan eteenpäin just sinne minne haluat. Ja SITTEN: älä enää vilkuile alas äläkä taakse. Perkele, valitus saa loppua.

Nukkumattoman rukous

2010-01-20T23:34:00.003+02:00

Teinpäs teille tuollaisen Satu-historiikin saitin sivuun, jotta mahdolliset uudetkin lukijat pääsee kärryille siitä mistä ollaan tultu. Se mihin ollaan menossa ei oo kellekään selvä...

Lääkäri sano että selkäkivun voi kävellä pois, mutta ei se mulla ainakaan tämänpäiväisen lenkin varteen jäänyt. Jali sen sijaan jäi taakse tältä päivältä, saa nähdä vieläkö palataan. Kärhämöitiin vähän aamulla. Mä en ymmärrä mikä siinä on, että kun mies lähtee töihin siitä pitää tehdä show. Silleen minä nyt lähden töihin ja tarvin siihen valot, ääntä, vaatteet (kaapista sängyn vierestä tietty) ja joudun istumaan vielä sängyllä pukeakseni ja sitä ja tätä. Miksei voi tehdä niin kuin minä tekisin, hiippailla huoneesta pois että toinen saa nukkua rauhassa ja pukea jossain muualla? Esim vaatehuoneessa tai peräti kylppärissä? Minä kun olen saanut viime aikoina unta odotella sekä iltaisin että öisin niin vituttaa odottaa sitä vielä aamuisin muutaman tunnin nukkuneena. Ja kun se lähtö on aina kukonlaulun aikaan, niin tympäsee maata sängyssä tuntitolkulla ja kenties nukahtaa hetkeksi sitten kun ihmisten aika olisi alkamassa.

No, nätti pyyntö ei ehkä tullut suusta ulos ihan niin nättinä... Tai sitten kuulijan korvissakin oli vikaa. Ainakin vastauksesta päätellen. "No sori kun käyn töissä" ennen oven paukahdusta sai mun suun loksahtamaan auki. Lauseen avulla iskettiin sitten mun työttömyydellä suoraan naamalle ihan kuin märällä rätillä. En nukkunut neljään tuntiin.

Seuraavissa unosissa näin kuinka mun auto (isompi kuin lost case) oli ryöstetty ihan typötyhjäksi ja omaisuuteni oli pudoteltu jokeen. Sukeltelin siellä sitten pelastamassa tietokonetta, kameraa, kännykkää, vaatteita. Kumma miten paljon sain kerättyä talteen sukelluslasien ja -taidon avulla kilometrin matkalta... Työlästä oli.

Herättyäni pähkäilin vieläkin tuota aamuista metakointia. Silloin kun minäkin kuljin vielä töissä mentiin usein Jalin aikataulun mukaan eli ihan saatanan aikasin. Se oli helpompaa, kun ei se kumminkaan antanut mun nukkua kun oli itse lähdössä, vaikka joskus oikein pyysin että anna nyt minä jään sänkyyn kun ysiksi vasta tarvitsi mennä ja palaveria tiesin jatkuvaksi iltamyöhään. Jos ei metakkaan herännyt niin sitten se tuli halailemaan niin että olin kohta täysin hereillä ja ajattelin että sama kai se on lähteä yhtä matkaa. Mutta nyt kun mulla ei ole mitään järjellistä syytä tähän, niin en suostu enää valvomaan sen tahdin mukaan.

Mutta en kyllä haluaisi valvoa ihan näin paljon muutenkaan. Please, unta tänään, jooko?

Vitutusta

2010-01-19T22:59:00.005+02:00

Ihan niin kuin kaikessa muussa ei olisi tarpeeksi, olen saanut vielä taistella kipujen kanssa. Hammassärky on ehkä yksi pirullisimmista asioista mitä on, varsinkin siinä vaiheessa, kun siihen ei tehoa mikään pilleri. Ja jostain kumman syystä nyt on vielä osunut kohdalle ne yksityiset, jotka eivät löydä mitään korjattavaa (??!!) tai jotka korjaavat väärän hampaan (!!??) sekä monta muuta kommervenkkiä, joiden takia tätä vittumaista taistelua on jatkunut nyt jotakuinkin neljä, viisi kuukautta. (!!!) Ja voitte kuvitella miten helvetin kivalta se näyttää työttömän lompakossa?!

Ja ei, minä en ole kovin mukava henkilö silloin kun sattuu saatanasti, enkä myöskään nälkäisenä, väsyneenä, ärsytettynä tai ressaantuneena. Joo, mitä jää jäljelle? Unissani ehkä, mutta nyt kun yöt ovat usein menneet esim särkylääkkeen vaikuttamisen odotteluun, niin unikin on jäänyt vähän heikoksi.

Tänään kuulin mutkan kautta uutisia töistä. Kaveri jonka piti lähteä mun kanssa yhtä aikaa onkin jo takaisin siellä. Kyllä minä sen tiesin mutta en olisi vielä halunnut kuulla. Tiesin ja silti sattui ihan helvetisti tajuta.

Siis faktahan on, että minä olin väärä henkilö siihen hommaan. Tai homma oli väärää mun persoonalle. On se myönnettävä. Olen rönsyävämpi, luovempi, laaja-alaisempi ja paljon enemmän eteenpäinvievä kuin paskassa tarpoja kuin siihen hommaan tulisi olla. Omassa blogissa saa tehdä mitä vaan ja mun on pakko sanoa ääneen, todistella itselleni, yrittää näyttää koko maailmalle, vakuuttaa edes joku, brassailun uhallakin, että testien perusteella olin joka helvetin osa-alueella paitsi matematiikassa keskitasoa selvästi parempi. No, ei sekään paljoa piristä. Sillä huolimatta faktoista olin mielestäni oikealla alalla ja pidin työstäni hitosti ja varsinkin asiakkaista. Ehkä ne testit kertoi joillekin, että vaara että kyllästyisin työhöni nopeasti on suuri, mutta hitto kun sieltä lähtevät ne tylsemmätkin tyypit helposti ja kukaan ei kysynyt tai ajatellut paljonko motivaatio ois voinut paikata...

Okei, joo, deal with it, kysyntä ja tarjonta ei kohdannut nyt, mutta silti riepoo niin perkeleesti, että lähtöpassit tuosta hommasta - olipa selitys mikä tahansa ja miten järkevä tahansa - vaikuttavat ihan varmasti työllistymiseen alalla. Eli työnvaihto alan sisällä ei ehkä onnistu vaan joudun todennäköisesti ihan eri pelien joukkoon tulevaisuudessa.

Miten tähän maailmaan mahtuu narkkarit, alkoholistit ja raiskaajat, sekä ne jotka eivät oikeasti edes halua töitä, mutta ei motivoitunut kolme koulua käynyt kunnianhimoinen ja sinnikäs nainen?

Ja kuinka minimiin voi itseluottamus tipahtaa kun tajuaa että tämä oli epäonnistuminen. En ollut tarpeeksi hyvä. Tähän löytyy menneisyydestä paljon vahvistusta. Never good enough.

Voin hokea monta kertaa peräkkäin, että mä olen varmasti hyvä ja varmasti toisessa hommassa ihan huippu, mutta ei sillä ole merkitystä nyt kun sitä toista hommaa ei ole. Työttömän päivätkin kuluvat eteenpäin, hitaasti mutta varmasti, ja onhan se kiva kaikkien näiden hemmetin kiireisten vuosien jälkeen relata, mutta ei palaset silti oo nyt kohdallaan. Ei tunnu hyvältä. Joo mä tiedän, ettei ihmisarvo sais riippua työstä, mutta kyllä se nyt vaan paljon siihen vaikuttaa. Mulla oli haaveita, unelmia, tavoitteita, ja nyt olen niistä tuhansia kilometrejä kauempana kuin vielä kaksi kuukautta sitten.

Kumma homma sekin, että työpaikan myötä meni paljon "hyviä kavereita". Liekö arastelevat ottaa yhteyttä nyt kun musta tuli looseri vai oltiinko sitä koskaan sittenkään niin hyviä kavereita.

Jali on siis ainoa mitä siitä keikasta jäi käsiin. Se ottaa iltaisin hellästi syliin ja nukahtaa huulet mun olkapäätä vasten. Ei ehkä oo parempaa paikkaa ja silti en pysty rauhoittumaan siihen, nauttimaan hetkestä ja nukahtamaan vailla murheita. Ilta toisensa jälkeen joudun siirtämään sen levollisia käsiä livahtaakseni pois lämpimästä sylistä. Se pitää kiinni ja mumisee älä mene, mutta en jaksa valvoa huolieni kanssa pimeyteen tuijottaen. Ja kipujen kera. Sydän epätahdissa takoen. Ihan marraskuun fiilis.

Yritän ottaa oppiia kovia kokeneista kavereistani: yksi työttömäksi jäänyt alkoi toteuttaa suurimpia unelmiaan, toinen sai lapsen, kolmas yrittää (sinnikkäästi jo viidettä vuotta), yksi joutui onnettomuuteen ja yrittää nyt kuntoutua ja välttää pyörätuolia, pari yrittää pitää kiinni työpaikastaan ja kaikki positiivisesta asenteestaan. Gosh mitä henkistä voimaa mun ympärillä olevilla ihmisillä on. Wau. Mutta minä en jaksa yrittää. En nyt, en ainakaan tänä iltana. En jaksa ajatella, että näin on todella hyvä ja että tämä voi tuoda jotain aivan mahtavaa minua varten. Joo, voihan niin olla, mutta en vaan jaksa nyt olla vahva ja voimakas ja upea ja nauraa läpi vaikeuksien. Enkä varsinkaan halua enää valittaa Jalille. Mun pitää muutenkin vähentää puhumista ja turhan pohtimista (kuten tämä koko vitun postaus) todella paljon.

Vittu että voi elämä vituttaa.

Tähän yhteen postaukseen sain mahdutettua puolen vuoden kirosanat. Auttaakohan se?

Vielä

2010-01-17T23:16:00.002+02:00

- Susta ei sittenkään tule isä.

- Mmm... ... Vielä.

Viimeisen sanan kohdalla se nostaa katseensa mun silmiin ja hymyilee lämpimästi.

Miten se osaa tuon, salvata hengityksen niin helposti.

Ahdistusta

2010-01-17T14:00:00.002+02:00

Mustasukkaisuus ja järisyttävä pelko nostavat taas päätään. Tämä on merkki siitä, että alan todella olla kiinnostunut, kun menettäminen alkaa pelottaa. Ja nyt kun olen menettänyt niin paljon, mikä takaa että Jali pysyisi, läpi tämänkin? Kaiken mun viimeaikaisen vänköilyn ja hankalan elämän (testin mukaan stressipisteitä noin 800 kun yli 200 mentyä pitäisi huolestua...) jälkeen on mannaa kuulla sen sanovan niinkin yksinkertainen sana kuin mukava. Että mä olen mukava. Kunpa voisinkin olla. Kaverille kuvasin Jalia samalla sanalla ja se väitti sitä laimeaksi. Minä komppasin ensin ja tajusin sitten vasta, että sehän on kaukana laimeasta. Se on monessa suhteessa enemmän ja mutkattomampaa kuin mitä mulla on koskaan ollut, ja sillonhan se on tosi paljon.

Hyvä jos se vielä näkee minut mukavana. Kesken rakastelun se huokaa kuinka paljon mua rakastaakaan. Minä ohitan asian juttuna joka sanotaan tiimellyksen tuoksinassa, mutta se jatkaa, että voi sanoa saman vielä aamullakin. Ja niin se tekee. Ensimmäinen asia mitä herätessäni näen on sen silmät ja sitten se lausuu uudestaan ne sanat. Painan luomeni kiinni nopeasti, on kuin olisin saanut iskun. Ehkä se tulee todellisuudelta?

Tänä aamuna selvisi, ettei meistä sittenkään tule vanhempia. Ajattelin etukäteen, että hypin tai itken ilosta, mutta käytännössä en tehnyt mitään vastaavaa. Hassulla tavalla olin hiukan pettynyt. Jatkoin unia ja näin niissä vauvoja, jotka ei pysyny mun rinnoilla imemeässä. Gosh. Kyllähän munki kello tikittää, ja alkuperäisen (teininä tehdyn) suunnitelman mukaan mun piti tänä vuonna saada lapsi, mutta on mulla silti vielä vuosia aikaa. Mutta nämä fiiliksetkö tästä vaan pahenee sitten kun oikeasti alkaa kuumeilu lisääntymiseen?

Jali vietti iltansa kavereiden kanssa viihteellä. Sanoi mun luota lähtiessään, että tulee tänne yöksi. No, olihan se oma koti paljon lähempänä sitten kun pilkku tuli, joten ei ihme että jäi sinne. Mutta minä ehdin kokea monenmoisia fiilareita. Muistin taas elävästi sen miten odotin eksää yhteiseen kotiin eikä se tullut koko yönä. Yhden biisin tatuoin sillä tunteella, Here with me. Kropalle ja päälle piti kovin perustella, ettei tämä ole entisen toistoa, ettei Jali ole samanlainen kuin ex. Samoin tulivat mieleen kaikki ne kerrat, kun odotin JP:tä saapuvaksi. Huh, mitä ressiä sekin oli! Kyllä minä parhaani mukaan yritän tappaa jokaisen vanhan haamun omin käsin, ettei se pääsis tuhoamaan mitään nykyisyydessä. Menin nukkumaan yhden jälkeen, sain itseni rauhoittumaan (ei, ei se välttämättä juo liikaa eikä liian usein, ei sen kaverit välttämättä muodostu ajan myötä tärkeämmäksi kuin minä/suhde/perhe, ei sen rahat välttämättä kaikki mene juomiseen ja harrastuksiin - on se kumma miten kavereistakin voi olla mustasukkainen yön pimeinä tunteina), nukahdin ja heräsin yöllä siihen että puhelin välkkyi puoli tuntia aiemmin tullutta viestiä, että sänky kutsuukin kotona. Vastasin ok ja heräsin taas puolen tunnin päästä siihen, että sen jälkeen oli Jalilta tullut kaksi viestiä, lupaus että tulee heti kun kykenee ajamaan ja "sä oot ihana".

Herättyäni vinkkasin sille Didon biisin ja se vastasi: "Koita ny hengitellä, mä tuun sinne kohta."

(Lisäys katsottuani Didon biisin loppuun... Oispa todellla fiksua katsoa biisit kokonaan ennen kuin linkkaa ne... Tai lähettää miehelle. Videoon oli onnistuttu lataamaan aikamoinen määrä sitä ahdistusta, jota mieleeni biisin myötä palaa. Sanotaanko että wau ja terapeuttista, mutta ei kovin terveen oloista, eikä varsinkaan hyvä Jalin nähdä :D Samasta olisi näemmä ollut paljon kevyempikin versio, joka ei olisi paljastanut niin paljon minusta... No, nyt katson tuon uudestaan ja elän tämän ahdistuksen alusta loppuun 4:09 minuutin aikana. Sen jälkeen unohdan nämä tunteet.)

No need to say more

2010-01-16T19:52:00.003+02:00

---

- Vai sillain mun pitäs tehdä. Kuka niin muka sanoo?

- Sinun poikaystäväsi.

Vastauksen äänensävy on tyyni ja rauhallinen ja lausuessaan sanat Jali katsoo minua suoraan silmiin. Rakastan sen nenäkkäitä vastauksia. Tai pitäisikö sanoa että sitä munaa mikä vastauksista paistaa, ja selkärankaa joka pitää sen munan kovana.

---

- Jahas, sitten jälkkäriä, totean ruokailun päätteeksi.

Sanomatta mitään Jali avaa vyönsä ja alkaa napittaa housujaan auki.

---

Maailmalla on huumorintajua

2010-01-10T16:11:00.003+02:00

Kyllä maailmalla on huumorintajua. Rikki menneen kumin takia kärsin nyt jälkiehkäisystä. Enkö mä ihan vasta kirjoittanut siitä, että ressasin tämmösestä asiasta (elämässäni ainoan kerran) sillon ihan pikkusena teininä sen hirvittävän tapauksen jälkeen? Ja nyt on sit sama tilanne päällä.

Menneisyys ja nykyisyys kietoutuu hetkittäin aika tiiviisti yhteen pienessä päässä eikä tunnu monessakaan mielessä yhtään hyvältä. Jali ei voi hyvällä tahdollakaan mitään sille miten ne vanhat muistot tulee mieleen. Eikä millekään muullekaan: mua vaan niin armottoman helvetisti vituttaa se, että kaikki on menny pieleen ja nyt vielä tämä tähän lisäksi!! Siis voiko mitään muuta sanoa, kuin että tämä tästä vielä puuttui??

Tietäispä miehet miltä tämmönen tuntuu. Että jollakin on muutaman tökkäyksen takia valta mun kropasta ja koko mun tulevaisuudesta.

Tekis mieli toimia pikkusen äkkipikaisesti ja aika väkivaltaisestikin. Ja huutaa helvetisti.

Romahdus

2010-01-08T10:59:00.003+02:00

Tajusin Solan kirjoituksen luettuani, että oma kuvailuni itsestä on täysin toispuoleinen. Ei minusta ole aina tullut läheisissä suhteissa ylivahvaa, turhan voimakasta, kovilla sanoilla herkkyyden peittävää pomottavaa narsisteilijaa. Vain tietyssä seurassa. Toisten, tietynlaisten ihmisten kanssa, käy aivan toisin. Jotenkin tuntuu, että kun pääsen lähelle toista ja niin sanotusti "turvaan" minä romahdan. Pääsen toisen vetovoiman piiriin ja oma painovoima häviää kokonaan. Alan kuvitella, että nyt vihdoin ja viimein saan olla täysin sitä mitä olen ja minulla on lupa olla myös heikko ja opin itkemään jonkun sylissä ja avaamaan kipupisteitä ja kohta jo olenkin aivan liian heikko, tarvitsen toista joka asiassa enkä osaa vetää terveesti rajoja siihen mitä minä olen ja mitä siedän, en edes tiedä mitä kuuluu sietää ja mikä on liikaa, mistä asiasta kumppanille saa inistä ja minkä voisi pitää omana tietonaan.

Minusta tulee sille yhdelle ihmiselle ihan tahdoton lössö. Ihan kuin minussa olisi tässäkin asiassa kaksi ääripäätä. En osaa lainkaan hahmottaa miten kuljettaisiin niin ettei pää pauku koko aika reunojen kaiteisiin.

Kohtapa ei miestä kiinnostakaan nainen, joka vaikutti todella omatoimiselta, pärjäävältä, reippaalta ja terveeltä ja on nyt yhtäkkiä työtön, asuu pienessä asunnossa, menettää autonsa, jolla ei ole omia kavereita lähimailla, jolla ei ole varaa syödä ravintolassa ja jonka tavarat on kuin kaaoksen vallassa samoin kuin pääkin kaiken myllerryksen keskellä ja sitten se on vielä koko aika jostakin kohti kipeä kun ei kestä järistysten aiheuttamaa ressiä! Nyt se ennen niin voimakkaan oloinen leidi nyyhkii joka toinen ilta sitä kun kaikki on niin pielessä ja marisee muutenkin jatkuvasti elämän huonoutta.

Hei helvetti, ajattelee jo fiksumpikin mies, enhän minä tämmöstä tilannut?!

Joo, eksän kanssa oli vähän samaa kiemurtelua ja se päätty huonosti. Sille ei saanut näyttää sitä toista puolta. JP:n kanssa... No, tehän näittekin, musta tuli koko aika mahdottomampi sitä kohtaan. Mutta ei se oikeasti mua kestänyt vaikka ei katkaissutkaan puhelua. Olisinko minä jo oppinut näistä entisistä huonosti menneistä rajojenhakuyrityksistäni, että jotkut asiat (laskut, siivous, tiskit, pyykinpesu, työnhaku, oma terveys ja siitä huolehtiminen ja aika moni murheistakin) on täysin, vain ja ainoastaan mun omia asioita jotka mun tulee kantaa itse. Ei se ole Jalin vika, että laskuja tulee ja rahat loppuu. Jali ei liity mitenkään siihen, että asuntoni on sekainen ja tiskejä pöydällä: kyse on mun omasta saamattomuudesta ja laiskuudesta ja huonosti järjestetystä muutosta ja jos ne johtuu aikatauluista niin kaikki seki on mun omaa syytä. Jalia on turha syyttää siitä, että pesukoneeni hajosi, ei sillä ole mitään velvollisuutta tarjota konettaan mun käyttöön, vielä vähemmän kantaa mun pyykkejä edes takas, käyttää konetta ja viikata mun vaatteita! Jalin ei tarvitse hakea mulle työtä! Jalin ei tarviis joutua tekemisiin mun terveysongelmien kanssa kovinkaan paljoa. Vanhuksilla ei oo muuta puuhaa kuin puhua suonenvedoista ja slaageista, tämän ikäsellä täytyy olla elämässä muutakin kuin vittumainen ihottuma ja jatkuva päänsärky. Ja miksi edes kuvittelen kuvittelevani, että mulla on minkäänlainen oikeus vuodattaa sen niskaan tätä järkyttävää paskaa siitä kuinka on "vähän paha olo kaiken tän keskellä ja kun kaikki tapahtui niin yllättäen ja blaablaa" ja odottaa sen kestävän lieveilmiötkin, eikö seurustelun pitäis olla hauskaa ja mukavaa ja vakavien asioiden seurailla nätisti sivusta sitä nuorta onnea?

Mutta jos tässä pitäis jaksaa pelkkää happyhappyjoyta olla, niin miks vitussa kaikki ihan TODELLA ROMAHTI sen jälkeen kun tapasin sen!? Mikään muu ei oo nyt hyvin, ei mikään! Onko tää joku kosminen vitsi joka osoittaa, että just kun olen henkisesti pääsemässä joillekin raiteille maalataan edessä tunneliin mustalla maalilla aukon näköinen alue ja raiteet sitä kohti, nautipa nyt. Voiko selvemmin huomata, että to-del-la kiertää kehää? Näin se meni eksänki kanssa, kaikki meni ihan perseelleen ja sitten vielä se jätti mut yksin raunioille eikä mikään ollut enää hyvin. Kesti vuosia toipua siitä ja kasata itsensä. Rakentaa uusi elämä. Alkaa luottaa kehenkään, edes siihen, että perheellinen tyyppi vois kestää mua puhelimessa pitkään (=JP). Nytkö pitäis muka pystyä luottamaan siihen, että Jali jaksaa mun kans tän läpi, vaikka en todella koe pystyväni olemaan kovin aurinkoinen nyt. Ei ne fyysiset vaivat eikä maallinen tai mammona, vaan se miltä tuntuu - pohja on pois, seinät kaatuu päälle, kaikki romahtaa, on vaikea tajuta tai hyväksyä omaa arvoaan ilman työn tuomaa turvaa, ilman titteliä, ilman turvallista roolia. On kuin mielikin leijuis tyhjän päällä kun ei osaa rakentaa oikein minkään varaan. Mikä minä oikein olen ja mistä se Jali loppujen lopuksi tykkää? Olenko ollenkaan sitä mitä se odotti?

Mut osaisinko olla yhtään mukavampi jos mulla menis hyvin? Ehkä onkin vaan hyvä selitellä tätä mä oon kärttynen ja väsynyt ja kaikki on huonosti -juttua tällä tilanteella? Ehkä mä vaan oikeesti oon näin tämmönen!

Turpa kii

2010-01-07T22:40:00.002+02:00

Asiat jatkaa hajoiluaan, nyt on tietokone melkein kaput ja semmosta. Blaah. Paleleekin ihan vietävästi ja muuton jälkeen edelleen asiat ihan sekaisin ja tärkeitä juttuja hukassa, uskomatonta! Minun järjestelmällisyydellä?! Se on kun pistää vieraat ihmiset pakkaamaan ja kantamaan kun ei itse kaikkea kerkeä.

Yks päivä Jali lähti töihin ja jäin ekaa kertaa sen kotiin koko päiväksi yksin. Sen verta matkaa omaan, että en viitsinyt julkisilla lähteä ja autollenihan kävi niin kuin kävi. Jali ei tullut normaaliaikaan takas, eikä siitä kuulunut mitään. Ei muuten väliä, mutta mun piti ehtiä viemään kirje postiin. Kävinpä sitten kävellen hilpaisemassa ja pahassa pakkasessa kiukuttelin ääneen koko matkan sitä miten juuri nyt kun olen sen luona se päättää tehdä pitkän päivän. Tulin takas eikä se ollu vieläkään kotona. Kohta soi ovikello ja siellä se seiso oman ovensa takana ruusujen kanssa.

Nielin marinani. Ei sillä ois muuten niin pitkään mennyt, mutta oli käynyt etsimässä mulle tietokoneeseen varaosia. Kun ei löytänyt, laittoi tilaukseen ja kävi ostamassa kukkia.

Olisinko nyt hiljaa perseilyineni?

Sisäinen turva

2010-01-03T23:00:00.003+02:00

Vuosi vaihtui. Rakettien paukkeessa katselin Jalia silmiin. Edelleen mietin noin 5 % ajasta onko minulla tarpeeksi rohkeutta tähän, mutta muun aikaa uskon että on.

En muista, että minulla olisi koskaan ollut yhtä turvallinen olo kuin sen kanssa. Todella outoa. Ehkä turva on myös sisäistä, ehkä olen itse itseni turva, myös, mutta kun me kumpikin suojellaan mua niin eihän mulle voi enää pahaa tapahtua? Eilen sen sylissä ihmettelin sen vahvuuden lähdettä ja tajusin taas kerran miltä toisista ihmisistä on voinut tuntua koko elämänsä, kun kotona ja muualla ihmiset tukevat heitä. Minulle se on niin käsittämätön ajatus: aina ja kaikkialla lapsuus- ja nuoruusaikoina, sekä myöhemminkin suvun parissa, olo tuntui avoimelta riistalta, jokaisesta liikkeestä voi saada rangaistuksen. Vasta nyt minä todella tunnen saavani tukea ja ymmärrystä, ystäviltäni ja Jalilta. Että joku kotonakin tukee... Että suljettujen ovien takana ei tarvitsekaan näytellä tai ettei maailmalle tarvitse esittää kulissia... Paljon on pohdittavaa tällä pienellä. Jalille en silti kaikesta puhu, eihän sen ole tarkoitus mun psykologi olla. Se rooli kuului Tädille, jonka jouduin jättämään taakseni. Kaipaan usein sen kanssa puhumista. Nyt säästin tuon ajatuksen sormilleni ja teidän kanssa jaettavaksi.

Suurimpia vuosien varrella minussa tapahtuneita muutoksia ovat levottomuuden väheneminen ja tämä hyvän olon tunteen hidas kasvu sisälläni. Totta kai ne kulkevat käsi kädessä. Neljä vuotta sitten en pystynyt olemaan kolmea päivää paikallani kärsimättä kovasti. Menin sinne ja tänne ja uskoin että jossain muualla olisi parempi, toivoin, että jossain tulisi hyvä olo, pidemmäksi aikaa kuin vain hetkeksi, odotin että joku auttaisi minua, veisi pois. Halusin tavata koko aika lisää ihmisiä, koska uskoin, että hyväksyntä ja ymmärrys ovat kertakäyttöistä tavaraa, että niitä voi saada yhdeltä ihmiseltä vain pienen hetken ja sen jälkeen on haettava uusi ihminen niitä antamaan. (Tämä teoria selittää sen miksi ne ovat perheessäni tuntemattomia käsitteitä, ne on käytetty loppuun 80-luvulla. Vieraat ihmiset ovat aina auttaneet minua enemmän kuin perheeni ja sukuni.) Koko aika tiesin, että rakennelma on hyvin hutera ja että tuntemattomien näennäiset hyväksynnän osoitukset eivät voineet olla todellisia siinä mielessä, että ne olisi suunnattu juuri minulle vaan lähinnä yleishumaanisti, koska eihän kukaan voi todella hyväksyä ketään jota ei tunne edes pintapuolisesti. En tiennyt, että voisin saada muutakin.

Joudun usein taistelemaan itseni kanssa, etten lipsahda samaan kuin mitä minulle on tehty. Jokin sisälläni huutaa, että miksi tuolla pitäisi olla paremmin kuin minulla, miksi lohduttaisin kun ei minuakaan lohdutettu. Varsinkin läheiseissä suhteissa nämä piirteeni ovat korostuneet, minusta on helposti tullut narsistinen, paskamainen itsevaltias, voimakkaan oloinen mutta sisältä niin särkyvän heikko, omaa puutettaan itkevä. Nytkin tunnistan näitä piirteitä ja seuraan välillä huolestuneena itseäni: puhun tarpeettoman suoraan, jopa loukaten, olen kärsimätön ja vaativa. Minun tekee kipeää nähdä itseni sellaisena. Eniten sattuu se, että käytökselläni loukkaan ihmistä, joka on minulle niin hyvä. Miten selittää, miten edes yrittää sanoa, että en vain osaa, etten tiedä mitään muuta tapaa toimia. Enkö todella tiedä, enkö vieläkään ole sisäistänyt niitä muita vaihtoehtoja mitä maailma on minulle näyttänyt, eivätkö Satumaa ja ystävien perheet ole saaneet niitä juurtumaan sisälleni? Eivät kai. On eri asia nähdä asioita tehtävän kuin yrittää tehdä itse. Voin seurata taitavan pianistin sormia sujuvasti, mutta en saa omiani liikkumaan samoin. Yritän kuitenkin. Harjoittelua ja toistoa, taas ja aina. Yritän olla mukavampi, hellempi, avoimempi. Jalin seurassa on helppo antaa herkkyyden näkyä, se kestää sen. Ja millaista voimaa siihen hoikkaan varteen kätkeytyykään:

- Pidän spontaaniudestasi, vaikka se joskus näkyykin ikävästi. Mutta ei minua haittaa vaikka oletkin välillä kiukkuinen tai ärtynyt.

- Miksi ei?

- Minä kestän sen.

Mitä muuta voi tehdä kuin painaa päänsä. Niin yksinkertainen vastaus, niin varma. Ja kun miettii tarkemmin, voi olla myös totta: kuinka ajoittainen ärtyisyys tai kiukuttelu voisikaan olla täysin sietämätöntä, korkeintaan tehdä olon epämukavaksi. Ehkä olen suurennellut kiukuttelun merkitystä? Ehkä minussa on - ainakin nykyään - niin paljon muutakin, ettei se olekaan enää se määräävä tekijä.

Mutta eihän rakkautta mitata sillä miten paljon kipua toiselta sietää? En minä halua, että minusta välittäminen aiheuttaa vain tuskaa. Toivon vain, että joku sietäisi myös ne minun ikävät puoleni, luonteeni heikkoudet, inhimillisyyteni. Joskin toivon pystyväni kasvamaan niiden yli, osoittamaan todellista välittämistä, armoa ja ymmärtämystä muita ja itseäni kohtaan.

Vereslihalla

2009-12-30T00:01:00.003+02:00

Kroppa kärvistelee kiukkuisena muutosten kourissa. Sillä ei ole helppoa, kun lupauksistani huolimatta en ole osannut päästää mieltä ja ruumista vapaalle, romahtamaan. Se näkyy. Erilaisia ihottumia tulee syystä jos toisesta. Jali seuraa vierestä stressioireiluani ja kuuntelee, kun kertaan mitä kaikkea on pariin kuukauteen mahtunut: potkut, asunnon menettäminen, äkkimuutto (enkä ole vieläkään saanut purettua kaikkia tavaroita..), autokin irtisanoi sopimuksen lopullisesti ja tietysti Jalin tapaaminen, joka on sinällään positiivinen asia, mutta muutoksista hätääntyneelle kropalle ehkä suurin ja mielellekin aika järisyttävää. Tarkoittaahan se nyt sitä, että lähelläni on usein joku ja siinä missä saan kosketuksia ja välittämistä joudun myös ottamaan arkiaskareissa toista huomioon ihan toisin kuin pitkään aikaan. On iso muutos alkaa pohtia asioita siltä kantilta, että meitä saattaa olla kaksi.. Eli mikäli minulle tarjotaan töitä jostakin kaukaa, ei enää välttämättä ole niin itsestäänselvää kuin tähän asti, että olen välittömästi valmis lähtöön. Tähän päivään asti olen pitänyt joustavuuttani parhaana valttinani: sana vain niin pakkaan viikossa ja kohta olen jo siellä missä tarvitaan. Edelleen toivon pystyväni tähän, mutta en yhtä kunnianhimoisesti kuin ennen, ja Jalin katse seuraa päätöksiäni. Ei se voi minua estää, mutta voi tulla lähdöstäni surulliseksi.

Tämän kärvistelyn kourissa minua harmittaa hirveästi, että Jali joutuu kärsimään tästä. Minun kärttyilystäni, surumielisyydestäni, kaipuistani, stressistäni. Tarvisin niin paljon tukea ja olen tottunut saamaan niin vähän. Haluaisin itkeä nämä asiat pois, mutta on niin vaikea myöntyä toisen edessä olemaan oikeasti heikko. En halua antaa sen kantaa itseäni, muistan vielä liian hyvin miten eksä iski heikkona hetkenäni neljä, viisi vuotta sitten pahasti, juuri niin kuin äitikin: "ehkä siihen on syynsä ettei kukaan kaverisi halua nähdä sinua". Vittu se niin ole, älä viitsi eksän ääni päässä, perkele hiljaa siellä. Sä et ymmärrä mistään mitään, ei se oo sitä etteikö ne haluais nähdä, ei kaikkien aikataulut vaan pyöri mun juttujen tahdissa. Mä olen valinnut liikkuvan ammatin ja sitoutunut tähän, mun tehtävä on olla valmis muuttoihin ja muutoksiin ja se tarkoittaa ikävä kyllä myös sitä, että kaverit jäävät joskus vähäksi aikaa taakse tai että heitä voi tavata harvemmin, eikä ole sanottua että juuri silloin kun minä pääsisin heitä tapaamaan heillä olisi perheen, työn ja harrastusten lomassa aikaa. Mutta nyt kun olen tyhjän päällä ammatin puolesta taas kaukana kavereista herää hirveä ahdistus: miksi näin. Voisinko palata ystävien lähelle työttömäksi? Voisinko jättää Jalin, muuttaa pois ja mennä pysyvämmin sinne missä on yksi kaveri lomautettuna, yksi pitkällä saikulla ja yksi äitiyslomalla? No eihän työttömyyden perässä muuteta! Ja entä sitten kun soitto töihin tulee, taasko pakkaamaan?

Istumme Jalin kanssa ravintolassa ja se sanoo jotain puolityhmää. Minä vetäydyn itseeni ja haluan olla jossain muualla. Sillä on lämpimät ja kauniit silmät, ja rakastan niiden naururyppyjä, mutta en kestä sitä että olen niin heikko, vereslihalla. Silloin tajuan syvemmin kuin näinä viikkoina potkujen jälkeen miltä minusta oikeasti tuntuu: että kaikki hajoaa ympäriltä. Se tunne on niin vahva ja on niin surullista tajuta tuntevansa niin, että kyyneleet nousevat silmiini. Ei ole ihme, että kroppa sanoo selkeitä vastalauseita, jos mielellä on niin kova paniikki. Miten rauhoittaa itseään, miten luvata itselleen, että pitää itsestään huolen, jos ei siihen ole keinoja? Työ, asunto, ystävät, auto, rahat, vaikutusvalta ja asema yhtäkkiä menetetty, ainakin väliaikaisesti. Se turva minkä olen työlläni ja maallisella saanut itselleni rakennettua. Säästöt eivät kanna kauaksi varsinkin kun autoremppa vei turhaan liikaa. Ei pelkkä Jali saa minua kannettua tämän suon yli ja oikeastaan haluan työntää sen nyt niin kauas, ettei se edes tietäisi miten yksin ja surullinen olen. Pyyhin kyyneleitä salaa, tajuan että se näkee ja ajattelen epäloogisesti voimakasta ystävääni joka saa minut tuntemaan itseni heikoksi ja pieneksi ja sitten vielä kummallisemmin Kollista, joka oli niin vaivautunut läsnäolostani. Näiden ajatusten sekamelska ei auta, joten hätääntyneenä alan puhua työasioista. Niiden faktoihin keskittyminen ja man talk antaa minulle riittävästi aikaa koota itseni - tai oikeastaan piilottaa minut.

Illalla kotona toivon heikon hetken tulevan, nyt olisi tilaa tuntea.

Minä suojelen sinua

2009-12-26T21:24:00.005+02:00

Töissä kävi juuri niin kuin arvelin. Kutsuttiin kahville ja pulssi nousi saman tien: viimeinen julkinen nöyryytys siinä paikassa. Puheita ja kakkua ja lahjoja, joopajoo. Yritin hymyillä sen näköisenä kuin tulevaisuus olisi jo luvannut mulle jotain parempaa, mutta hymy jäi vähän väkinäisen nykiväksi, kun satun itse tietämään totuuden, että työkkäriin on mentävä, vuosikausien tauon jälkeen.

Hämmästelen joskus itsekin kestokykyäni. Tiukan paikan tullen minä en tärise enkä peräänny, vaan pusken piinkovana läpi. Huumori ei lopu hetkeksikään, ihan viime metreilläkin nauratan porukkaa, että jos päättävät ulkoistaa toimintoja niin voin työttömänäkin hoitaa firman joululahjasuklaiden syömisen. Se on vittuilua. Haluan että kaikki kuulevat, että työtön minusta tulee. Muutama on jo suoraan kysynyt ja useampi selän takana kuiskutellut, aavistelevat minun siirtyvän kilpailijalle. Täysin perättömiä puheita. Työasioissa en pelaa kaksinaamaisesti vaan olen pikemminkin turhankin rehellinen ja reilu. Ei se, että yksi hyvä ystäväni on kilpailijalla töissä ja että Jali pukeutuu toisen väreihin tarkoita että olisin siirtymässä kummankaan leipiin, saati että olisin vakoilija. Ei sillä, totta helkutissa olisin varsinkin potkujen jälkeen halunnut kummalle vaan, mutta ei tämä taantuma anna nyt oikein kellekään tällä alalla rekrymahdollisuuksia. Kun juoksen viimeistä kertaa portaat alas Jali on pääovella mua vastassa eikä me piilotella. Hitto vie, olihan se mun kanssa pikkujouluissakin, olisitte joku kysynyt suoraan sen sukunimeä ja firmaa niin ei tarvitsisi selän takan kyräillä. Siitäkö tässä oli kyse, väärästä seurasta? Työtodistuksessa suitsutetaan mun parhautta ja kaikki mikä voi olla on kiitettävää, mutta ei se lappu paljon lohduta.

Sit startataan loma. Jali ja minä ja viikko aikaa. Parhautta, wow. Mahtavaa jo sinällään osata nykyään olla läsnä itselleen, mutta että jollekin toisellekin. Ei hypi JP:t mieleen, eikä Kolliskaan siellä enää harhaile, saati seksikäs Saku (joka viimeksi soitti kännissä ja uhkasi lähettää tappajat mun perään syystä joka mulle jäi vähän hämärän peittoon.. ehee). Eka yönä rakastellaan hotellin viileissä lakanoissa ihomme kuumiksi ja sitten se kysyy miksi erosin eksästäni. Kerron ettei se tykännyt musta enää. Ja kun ollaan se käyty läpi olen pitkään hiljaa ja sanon että on vielä toinenkin juttu. Se odottaa ja minuutit kuluvat. Sanat on ympäri maailmaa, mun täytyy hakea ne tänne, selitän sille. Sitten kerään itseni ja lausun ne, eihän se lopulta sen kummallisempaa ole: mulla oli suhde varatun miehen kanssa. Jali kysyy kauanko se kesti ja minä vastaan että liian kauan. Lasken vuosia enkä enää edes muista kunnolla. Niin ne unohtuu. Se sanoo ettei itse pystyisi sellaiseen. Minä toisaalta uskon sitä, mutta muistutan, että elämässä tulee eteen asioita joita ei olisi koskaan kuvitellut itse tekevänsä. Ei sitä loppujen lopuksi ollut niin paha kertoa. Tietääpähän nyt ainakin.

Ajelemme ympäriinsä ja nautimme maisemista. Syömme eri paikoissa, suutelemme siellä sun täällä, puhumme lähes koko aika. Tapaamme vähän minun sukuani ja paljon sen. Kerron sille typistetyn version sukutragedioistamme. Se kuuntelee ja vaikuttaa pöyristyksen takaa ymmärtävän. Sen suku on herttaista sakkia, pidän heistä kaikista, jopa siskosta joka toistuvasti kutsuu minua Jalin eksän nimellä, kai isosisko saa vähän huolehtivainen olla söötistä pikkuveljestään.

Tapaamme ylipäänsä paljon ihmisiä ja suhde alkaa olla jo kattavasti lähimpien tiedossa, mutta yhdet treffit aiheuttivat minulle etukäteen vähän huolta. Nyt mennään kahville Kolliksen kanssa, Jali ilmoitti. Siinä se sitten oli. Mies, johon ihastuin aikanaan, jonka kanssa tunsin muutaman hurjan himon hetken, mutta hillitsin itseni, toisin kuin tunteeni sitten myöhemmin. Mies, joka erosi ja sen jälkeen tutustutti minut Jaliin. On ollut koomista muistella sitä, miten Kollis ehkä ihan muuten vain ilmoitti tuuraajan nimen lisäksi että "se on sitten sinkkumies". Kolliksen ilme on näkemisen arvoinen, kun kävelen sen pöytää kohti. Jali poikkeaa vessassa, ja se antaa meille juuri ne tarvittavat pari minuuttia. Tervehdin Kollista ja ääni tärisee vähän, silmäkulmaan tulee typerä kyynel. Mies häkeltyy, hyvänen aika, sinä. "Niin, tämä on ilmeisesti ainoa keino päästä tapaamaan sinua", minä vitsailen. Se yrittää änkätä, että nähdäänhän me muutenkin jos ollaan samassa paikassa samaan aikaan, mutta typerät vitsit eivät minua nyt kiinnosta. Se teki selkeät oharit ja se siitä. "Eiköhän me anneta niiden olla", sanon hyvin lopulliseen sävyyn, tämä on sanottava ennen kuin Jali tulee paikalle. Minkä, Kollis kysyy, sun viimeisten tekstiviestienkö? (Niiden, joissa ihmettelin sen ohareita ja joihin ei tullut koskaan vastausta.) "Ei, vaan kaikkien." Katson sitä silmiin ja haluan että se tajuaa. "Kaiken, ihan kaiken."

Jali tulee pöytään ja kahvihetki palautuu normaaliksi. Kollis ei tunnu oikein tajuavan tilannetta, jota sille ei tietysti ole suorin sanoin selitettykään, vaan jossain sopivassa kohtaa keskustelua hakee meiltä ihan virallista vahvistusta. "Siis te, te...." se jää osottelemaan meitä kuin piirtäisi meidät yhteen ja minä myhäilen vastauksen, noo, eihän sitä tiedä. Jalista ei saa sen enempää irti. Kumpikin tiedämme että Kollis on kova jekkuilemaan ja aavistamme että se saattaa pitää meidän ilmestymistä yhdessä vain pelkkänä kovana pilana. Ihan kuinka vain, Kollis. Totuus on joskus tarua ihmeellisempää. Hyvästelemme autojen luona. "Katso nyt tuota", Kollis sanoo Jalille ja osoittaa minua. "Se hymyilee kuin hangonkeksi. Mitä sä olet sille tehnyt." Jali nauraa kysymyksen pois ja lähdemme eri suuntiin. Minä olen vain niin onnellinen, on vastaus. Jalista. Mutta myös siitä, että Kollis on olemassa, että se on kunnossa. Ja että voin vielä joskus puhua sen kanssa, edes näin.

Olipa Kollis kyllä outona, Jali sanoo kohta. Minä olen hämmästynyt, minusta mies vaikutti ihan samanlaiselta kuin ennenkin. "Se on aina ollut hirveän itsevarman oloinen, mutta ei kyllä ollut nyt. Tai no välillä, mutta suurimman osan aikaa se oli kuin ujo pikkupoika. Kiemurteli vaivautuneena ja hihitteli melkein ihastuneen kuuloisena." Eihän minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin vetää koko juttu vitsiksi: "No eihän se voi johtua muusta kuin minusta. Tuommonen se on aina ollut mun seurassa. Huoh, kuinkahan moni mies muhun on näissä hommissa ihastunu? Oispa kiva tietää millaisia ne oikeasti on. No ei vaines, huomasitko että mieheltä puuttui sormus, voi olla että sillä on melkosen rankkaa nyt jos on vasta eronnut ja joulu tulossa, saattaa olla vähän huumori vähissä ja itsevarmuuskin karussa." Ei, minä en todella aio kertoa Jalille siitä yhdestä vaivaisesta yöstä ja sen herättämistä tunteista. Pari hassua suudelmaa vaatteet päällä, tiukka järkikäteen -meininki, jota kylläkin vähän vesitti se sydänhukkaan -seuraus, mutta ei se nyt saatana saa estää tätä. Ei saa, ei voi. Ne oli mun tunteita ihmistä kohtaan jonka suhteen olin väärässä, ei siitä saa sakottaa. Ja se tapahtui ennen Jalia!

Aatonaattoyönä makaamme Jalin kanssa sylikkäin taas uudessa huoneessa ja puhumme. En muista kaikkea, jotenkin kummasti keskustelun herättämä ahdistus on saanut suurimman osan sanoista haipumaan mielestäni, mutta tiedän mitä lopulta kerroin. Sukusaagamme vaati selitystä ja kuvailin Jalille enemmän elämääni. Katsoin häntä ja kattoa ja totesin, että tässä voi todella olla sellainen mies, joka kestäisi sen mitä minun on joskus kerrottava. Ja että voisin tehdä sen saman tien, näenpähän miten hän reagoi. Niinpä kerroin että minua käytettiin hyväksi nuorena. Sanat oli hyvin vaikea sanoa. Muurit ovat niin korkeat. En ole koskaan ennen sanonut sitä kenellekään ääneen. Tätiä lukuunottamatta. Ja nyt Jalille. Luotan siihen. Paljon. Se piti minusta kiinni ja vakuutti rakastavansa. "Enää sinun ei tarvitse kärsiä. Minä suojelen sinua."

Se tuntui niin hyvältä kuulla. Siinä tilanteessa mieleeni kohosi uni jota toistuvasti näin nuorempana. Unessa pehmeä, rullaava, pinta liikkuu railoa kohti tai pois päin ja ainoa toivoni on hypätä railon yli toiselle puolelle ja toivoa, ettei sillä puolella ole samanlaista. En kuitenkaan tunnu pääsevän railon luo tai sitten valahdan sinne. Ja nyt Jalin sylissä maatessani sen käsi tuntui olevan tuo railo: vihdoinkin sain kiinni siitä, vihdoinkin voin pitää jostakin kiinni, vihdoinkin pohja lakkaa liikkumasta. Ehkä nyt pääsen toiselle puolelle.

Jali on jo aikaisemmin ihmetellyt suhtautumistani juomiseen. Jouluna aihe oli enemmän esillä: heidän jouluunsa kuuluu seurajuominen, minä en hyväksy juomista. Jali kysyi miksi näin ja minä perustelin sen mitä pystyin. Miltä se tuntuu jos kuitenkin juon, hän kysyi. "Ihan kuin pettäisit. En osaa selittää miten, mutta siihen rinnastan. Järki sanoo ehkä vähän muuta mutta tunteet näin." Jali pöyristyi vastauksesta. Minä olin pahoillani ja jäin miettimään itsekin syitä ja seurauksia. Seuraavana päivänä Jali avasi keskustelun: "Sanoit eilen, että se on kuin pettäisin kun juon. Nyt ymmärrän. Mietin asiaa ja muistin, että samalta tuntui kun sain eksän kiinni tupakanpoltosta vaikka olimme kumpikin lopettaneet. Lopetimme yhdessä ja lupasimme ettemme polta ja hän polttikin salaa minulta. Se oli luottamuksen pettämistä ja väärin. Ja tuntui pahalta." Minä painoin pääni hänen edessään, kuinka hän oli nähnyt taas vaivaa ymmärtääkseen näkökulmani. Sekä sen edessä mitä seuraavaksi piti sanoa. Että kännissä se raiskauskin tapahtui. Minun ensimmäinen kertani. Hitto miten ärsyttävää paiskoa näitä miehen kasvoja vasten. Kuinka pahalta ne kuulostavat ilmassa. Miten moneen asiaan on todella kipeä selitys. Jaksoi se senkin kantaa. Enemmän sillä itku kurkussa kuin minulla. Miten puolustaa ihmistä menneisyyden pahuutta vastaan? Ei Jali enää niihin voi vaikuttaa. Mutta joka kerta kun humalainen suu painuu omaani vasten jotain pahaa vuosien takaa tulee takaisin.

Suku hyökkää taas kimppuuni - tuttu joulurumba, olettehan jo vuosia seuranneet, tänä vuonna minä en vain ole paikalla - Jali ottaa tyynesti puhelimen ja lopettaa keskustelun lyhyeen. Katson sitä ja minusta tuntuu kuin olisin ollut vuosia täysin väärässä, aivan väärillä jäljillä. Eivät ne muiden mielestä pelottavan näköiset tyypit koskaan olleet minun puolellani vaikka päästivätkin aika lähelle. Olivatpahan petoja, jotka söivät kädestä mutta tarjonnan loppuessa olisivat tarvittaessa haukanneet sormet jatkeineen. Mutta tämä kiltin ja vaatimattoman näköinen pojankoltiainen hoikkine varsineen on enemmän mies kuin kukaan niistä kaksimetrisistä järkäleistä. Tämä voisi olla mies jolla on tarpeeksi munaa suojella perhettään ulkopuolisilta ja olla itsekin hakkaamatta sitä.

Ja miten se saakin minut nauramaan. Tuntemaan oloni niin hyväksytyksi. Kärttyilen, mutta se kääntää senkin hymyksi niin helposti, hassutellen. Ja on vain niin ihastuttava ja ajattelevainen, kerrassaan. Uskallan olla sen seurassa niin oma itseni, se tyyppi johon olen yksin ollessani päässyt tutustumaan - se on oikeastaan ihan mukava rosoistaan huolimatta. Varsinkin kun sen ei tarvitse pelätä tai pitää puoliaan koko aika. On mukava nähdä sen viihtyvän jonkun seurassa. On mukava nähdä sen saavan hellyyttä ja välittämistä. Onhan tämä kuin teinirakkaus, mutta hey, kun olin teini murehdin hyväksikäyttöä ja raiskauksen jälkeen hankin katumuspillereitä kertomatta kenellekään, joten kai saan vähän teineillä myöhemmällä iällä?

Puhdas pöytä

2009-12-18T10:37:00.005+02:00

Viimeinen työpäivä tuntuu tervassa kävelemiseltä. Aavistan että jonkinlaiset tekohilpeät läksiäisjuhlat on järjestetty ja pelkään etten kestä niitä. Pahaa kakkua, typeriä lahjoja ja turhia puheita, joilla ei voi mitenkään korvata sitä, etten saanut pitää työtäni. Suonissa pyörii viha ja rankka pettymys. Suuntaan sen vielä itseeni, vaikka syitä on varmasti lukemattomia. Jos vain olisin ollut vähän parempi. Niin, kai minun pitäisi aina ansaita paikkani, kun taas muille se kuuluu luonnostaan.

Mieli järisee, mutta vain kun en ole töissä. Siellä minun ei nähdä horjuvan. Henkisen paineen alla kroppa sanoo hiljaa sanottavansa: käsiin tulee ihottumaa, jalkoihin myös, jopa niskassa tuntuu vähän. Kulta mä rakastan sua, jaksa vielä viimeinen päivä, sitten hoidetaan sua pitkään ja kunnolla. Sä se olet mut tähänkin asti kantanut, en mä jätä sua nyt, mutta viedään sut ensin kotiin ja sitten vasta romahdetaan, joohan.

Työkaverin silmiin tulee kyyneleet kun se näkee minut aamulla ensimmäistä kertaa. Nytkö se on jo, se kysyy, sinun viimeinen päiväsi täällä. Minä nyökkään ja hymyilen vinosti, näin se elämä menee, älä sinäkään itke. Myöhemmin nojailen sen sermiin ja ihastelen asiakkailta saamiamme joulukalentereita. Minä en ota mukaan mitään. Kaveri ihmettelee miksen. Minä katson sitä silmiin ja sanon, että jäihän mulle tästä jo jotakin käsiin. Sen lauseen perään hymyilen ja se tajuaa heti mitä meinaan. Ilman tätä en olisi tavannut Jalia.

Niin, olen ollut hyvin skeptinen ja ajatellut etten enää voisi edes ihastua kehenkään, mutta. Ja tämä on hyvä mutta. Sinä iltana kun olin saanut potkut Jali piti minua hellästi sylissään ja silitti hiuksiani, valoi sanoillaan minuun rauhaa ja uskoa. Viimeisen työpäiväni aamuna se sanoo ihottumaa ihmetellessäni, ettei kannata ressata. Hermostun välittömästi: enhän minä sitä tahallani tee, tilanne on väistämättä henkisesti rankka ja olen mielestäni pärjännyt hyvin sen kanssa, jumalauta viimeisenä työpäivänä voi tehdä melkein mitä vaan jos vaan se auttaa jaksamaan iltaan asti. Se nousee pöydän toiselta puolelta ja kiertää mun luo, sulkee syliinsä ja silittää. "Ei tämä ole sun viimeinen työpäivä. Tämä on viimeinen työpäivä tässä paikassa. Mä olen ihan varma, että sulla on vielä paljon työpäiviä jäljellä." Annan itseni rauhoittua sen sanoihin hellien sormien alla ja mieleen kohoaa kaksi ajatusta: "Tätäkö sinä tarkoitit?" ja "Voiko näinkin elää?!". Ensimmäinen on osoitettu kaverille, joka selitti kuinka rakastui mieheensä, joka on hänelle juuri se oikea ja sopiva. Toinen on ajatus, joka kumoaa menneisyyttä, rikkoo sitä mihin pienenä totuin ja mihin isompana kasvoin itse ja jota Satumaan elämä ja moni muu mitä maailmalla olen nähnyt on myös saanut hokemaan. Nyt sen saa sanomaan Jali kaikessa rauhallisuudessaan, hellyydessään, ymmärtäväisyydessään ja ajattelevaisuudessaan. Voiko näinkin elää, ettei tarvitse kärsiä pelätä hukkua koko aika? Voiko näinkin elää, että minusta todella välitetään, että minua tuetaan ja arvostetaan?

Iästään ja kaikesta muusta huolimatta Jalissa tuntuu olevan jotain, jotain mitä en osaa mitenkään sanoin selittää. Se ei ole hurjaa eikä rikkovaa, vaan sinnikkään hellän peräänantamatonta.

Alussa se valloitti minut sillä, ettei vaatinut mitään. Ei kosketuksia saati suoraa tyydytystä. Sen tahti oli juuri se minkä minä halusin, mitä vain halusin. Minä pystyn lopettamaan milloin vain, se sanoi, heti kun vain sanot. Tietämättä minun taustastani, peloistani, ehkä vain etäisesti aavistaen että jotain on tapahtunut, se pystyi jo etukäteen lääkitsemään. Kun ne sanat, ja se tavaton herkkyys vaistota tunteeni, oli tarpeeksi monta kertaa näytetty toteen, minä vaivuin sen syliin ja myönsin, peläten ja epäluuloa tuntien, että se on sanansa mittainen. Se sanoi taas kerran saman. Hän pystyy olemaan ilman, hillitsemään itsensä. Olin jo kuullut sen ja nyt todella nähnyt sen ja viimein uskoin. Puristauduin sitä vasten ja annoin kaiken menneen hyökyä päälleni. Sieltä tuli jokainen vanha mörkö, kaikki kauhukuvat ja hirveät tapahtumat, kaikki niistä seurannut kieroutuminen ja yksinäisyys. Mutta siinä sylissä tajusin, ettei niin tarvitse olla, ei enää, eikä koskaan tarvinnutkaan. Jokainen muisto iski pintaani, mutta valui saman tien pois. Ne eivät tartu minuun nyt, eivät ehkä koskaan enää. Ne eivät voi satuttaa. Kaikki voi olla toisin, jos vain suostun ottamaan vastaan. Kokemus oli suuri. Puhdistava. Se sai minut itkemään ilosta ja onnesta. Jali kysyi miksi, mutta en halunnut puhua mörköjä maailmaan. Se tyytyi hiljaisuuteen, tietysti. En ole vieläkään kertonut sille hyväksikäytöstä, raiskauksesta, en JP:stä, en mistään. En halua tuoda pilviä tähän taivaaseen. Se päivä tulee ehkä joskus, mutta ei vielä. Jotenkin minusta tuntuu, että se pystyy ymmärtämään kaiken senkin. Vaikka pelkäänkin, ettei.

Olemme yhdessä niin luontevasti ja helposti. Puhumme mistä vain. Se kohtelee minua niin hyvin, että tunnen kuinka avaudun sille ja lakkaan pelkäämästä. Haluan olla sille parempi ihminen, ja se tuntuu joka puolella. Haluan olla loukkaamatta sitä pelkojeni tähden, skeptisyyteni takia, haluan hillitä purevan kieleni ja olla ilkeilemättä silloin kuin tulisi olla herkkä. Haluan arvostaa sitä teoillani ja sanoillani, ihan samoin kuin se arvostaa minua. Tätäkö sinä tarkoitit, ystävä?

Illalla nautin sen koventuneista otteista, siitä miten se ei kysele turhia eikä herkkyydestään huolimatta epäröi kun on päättänyt jotain tehdä. Tiedän että puolesta sanasta tilanne loppuu, jos niin haluan. Päässäni alkaa soida musiikki. En tunnista kappaletta ensin. Tuulimyllyjä vastaan täällä taistellaan... Se tuntuu niin todelta. Maailma on niin kylmä ja karu eikä aina laisinkaan meitä varten. Silität mun hikistä päätä, joku taika sulla on... Muistan ne kerrat kun olen saanut lohdutusta sen sylissä, ne kerrat kun se on nähnyt minut pahimmillani ja heikoimmillani ja välittänyt silti, kuinka se on hyväksynyt sairauteni ja siitä huolimatta olen sen silmissä kaunis, kuinka tunnen oloni niin hyväksi ja hyväksytyksi, kuinka se saa mut tuntemaan, että mä kelpaan. Hellyyden ja vakavien keskustelujen lisäksi me nauramme paljon. Se on ehkä parasta, ehkä kantavinta. Yhteyden säilyttäminen toiseen ihmiseen ja huumoriin, kaiken keskellä. Se on iloa. Saat mut nousemaan läpi hangen ja roudan. Ja yhtäkkiä se on selvää. Olen kummastellut sitä, ettei vieläkään ole tullut sitä oloa, että joku kappale on Jalin biisi. Yleensä se tunne tulee ihmisten kohdalla nopeasti ja leima on hyvin vahva. Jalin suhteen on ollut tähän asti mutkatonta, hiljaista, se ei ole tarvinnut kappaletta. Nyt sellainen on, tiedän sen jo, vaikka haluankin vielä kuunnella sen, että voin olla varma. Etsin sen käsiini ja nimen nähdessäni hätkähdän, en muistanut sitä. Stella: Häävalssi.

Ei silti kiirehditä, ei juosta asioiden edelle. Meillä on aikaa.

Nyt on hyvä

2009-12-14T22:28:00.002+02:00

Joo eihän mulla enää tarvis olla ollenkaan kiire töissä. Mut outo velvollisuudentunne ei anna periksi, on vaan pakko yrittää pusertaa loppuun kaikki hommat ja tehdä se mitä normisti teen eli aina vähän enemmän. Kohtahan tämä loppuu. Tai saa nähdä. Pienen hengähdystauon ottaisin, mutta uskon että eteen tulee jotain aika piankin. Mutta katsotaan nyt.

Olen miettinyt itseäni, sitä mitä olen. Mitä olen nyt ja mitä olen ollut. Tänään pudotin lompakkoni. Autosta. Liikennevaloissa. Ottaessani turvavyötä oven välistä pois. Huomasin tapahtuneen viiden kilometrin päässä ja sanoin Jalille hyvin tyynesti että taidetaan palata takaisin hakemaan valoissa pudonnut lompakko. Tsekkailtiin paikkoja ja kurkittiin lattialle, mutta ei näkynyt kaivattua esinettä. Siispä Jali ajoi takaisin risteykseen, pysähtyi lompakkoni viereen ja minä nostin sen autoon. Hyvin tyylikästä ja aika eleetöntä. Jäin miettimään miten olisin suhtautunut a) pari vuotta sitten ja b) jonkun toisen seurassa. Kumpikaan vastaus ei ole mairitteleva. Kaksi vuotta sitten olisin varmaa kilahtanut asiasta ja vetänyt angstit päälle siitä kuka voi huomata lompakon tien sivussa ja mitä kaikkea sillä ehtii vartissa tehdä. Seuran osuus on jokseenkin merkittävä, vaikka enemmän minulla on reaktion suhteen merkitystä, mutta sukulaisten seurassa luultavasti oltaisiin käyty hyvin syyttävä keskustelu tyyliin lompakko putos, miten sää ny saatana onnistuit sen pudottamaan, voi helvetti pitääkö meidän ajaa takas koko se matka sinne asti ja missä täällä pääsee edes kääntymään ja etkö sinä ny vielä tuossa iässäkään oo sen vertaa oppinu katsomaan että osaisit lompakostas huolta pitää ja voi hyvänen aika ja minä olisin tietysti sanonut että anna olla sitten, jätä mut tähän, lähden taksilla takaisin hyvästi... Jotakuinkin noin. Jali oli niin tyyni, jahas vai niin, pitipäs sattua ja sitten vain ajettiin takaisin. Siitä tulee niin hyvä olo. Mulle. Ja kun vielä tunsin omat tunteeni: hei se on vain rahaa, kortit voi kuolettaa jos ei sitä löydy, kuka hassu nyt valoissa maahan tuijottelis lompakkojen varalta, kyllä tää vielä hyvin menee ja vitsailin vain Jalille siitä, että kun rahaa alkaa olla tarpeeksi niin ei se ole niin yhden lompakon päälle...

Tänä yönä nukumme kumpikin omissa kodeissamme. Pari yötä nukuimme yhdessä. Se pitää edelleen niin tiukasti minusta kiinni ja minä osaan ottaa siltä vastaan. On mukavaa. Viime yönä muistan havahtuneeni sen lempeisiin käsiin ja ajatelleeni, että tällaisen miehen kanssa voisin haluta lapsen. Se on niin turvallinen ja luotettava. Aamulla vihasin sitä. Väsytti.

Hakee siis vieläkin linjaa, mutta se että pystymme olemaan yhdessä ja osaamme olla erossa tuntuu todella hyvältä. Mmmm. Nyt on hyvä.